"Talvipuku antaa suojaa pakkasia ja vihollisia vastaan"

Näin muutama viikko sitten keskeneräisen oravan. Enkä tarkoita keskeneräisellä orava-vauvaa tai mitenkään epämuodostunutta yksilöä.

Kyseisen oravan talvipuku ei vain ollut vielä valmis.

Oravan keskiruumis oli harmaa, pää ja häntä ruskeat. Se oli vasta alkanut pukeutua. Niin kuin me ihmisetkin. Ensin heitetään takki päälle, ja sen jälkeen vasta lapaset ja pipo.

Eläimet, jotka eivät talvehdi horroksessa, tarvitsevat sen ekstraturkin - tietysti. Talviturkki onkin sekä tiheämpi, että pidempi kuin kesäkarva. Suojaväristä puhumattakaan. Talvipuvun kasvattaminen vie eläimiltä paljon energiaa ja aikaa. Mutta mistä hemmetistä kurret ja muut tietävät koska laittaa talvipalttoo päälleen?

Talvi tulee joka vuosi ihan miten sattuu. Nytkin jo tuntui talvelta kauan aikaa sitten, kunnes vesisade tuli ja tuhosi lastenmielisten riemun.

Onhan meillä ihmisillä helppoa. Jos lämpömittari näyttää plussaa, laitetaan päälle kevyempi takki. Pakkasella puetaan lisää lämpöä. Lapaset ja pipon voi pukea tarvittaessa.

Mutta miten ne oravat?
Niillä on vain yksi vaatteidenvaihtomahdollisuus talven tullessa.

Ehkä se kyseinen kurre ei ollutkaan keskeneräinen.
Se saattoi olla ilmastonmuutos-orava.
Vähän siltä väliltä.

Now inside and outside are matching

Sana marras tulee latinan sanasta mors, joka tarkoittaa kuolemaa.

Sinun jäljiltäsi kylpyhuoneen vesi oli aina jääkylmää.

Sitten tuli talvi.
Ulkona oli muutama päivä sitten niin liukasta, että kaikki tarvitsisivat nyt jonkun, jonka kädestä pitää lujasti kiinni.

Pari päivää sitten vesihanan lämpötila muuttui taas vakioksi.
Ei ole kättä, josta ottaa tukea.

Wikipedia tietää myös, että erityisen suuri kalansaalis on voinut olla marras, kuoleman ennusmerkki. Eräässä uskomuksessa marras on jättiläiskala, kalojen kuningas. Martaan saaneelle kalastajalle saalis on kuitenkin ennustanut kuolemaa.

Kannattaako niitä suuria kalansaaliita yrittää pyydystääkään,
jos sen jälkeen seuraa kuolema?

Suuhygieniavälineiden perheenlisäys

Minulla on taas kaksi hammasharjaa.
Joista toinen vain on kotona.

Kylään sain sellaisen vihreän.
Se on viihtynyt täällä jo viikon.

Piti ihan pysähtyä ajattelemaan.

Ensimmäiset nuotit syyllistävät minua olemassaolollaan lankamatolla. Kitara pilkottaa puoliksi kotelostaan. Sininen plektra herjaa pöydällä. Kyllä. Olen jättänyt treenaamisen vähälle. Pikkuhiljaa niihin barré-sointuihin.

Lähden huomenna töiden jälkeen pohjoiseen.
Rapsuttamaan meidän hauvaa.

Käytännöllisyys ennen kaikkea

Radiojuontajan työssä tiedän,
onko yöksi luvattu pakkasta.

Osaan valita oikeanlaiset vaatteet ylleni.

Vaiston varassa

Osa puista jo kaljuja.
Edessä kaksi kolmasosaa syksyä.

Henkisesti aloitin valmistautumiseni tähän
jo heinäkuun lopulla,
nyt se on,
mutta ei tunnu siltä.

En ole tuntenut itseäni pitkään aikaan näin levolliseksi ja levottomaksi yhtä aikaa. Tänään on tuntunut siltä, että kaikki soljuu eteenpäin niin kivuttomasti kuin vain voi. Esteet 1 ja 2 hävinneet.

Mietin työpaikan pihalla seistessäni,
että koska olen viimeksi vaihtanut keittiön hehkulampun.

Kun tulin kotiin,
ja laitoin valot päälle
lamppu pamahti pimeäksi.

aika olla niin pieni

minun pitäisi nukkua.
kaksi oikeaa viikkoa töitä takana.
edessä vuoden loppuun saakka.

pitäisi olla onnellinen.

jotenkin tuntuu siltä,
että se toinen vaihtoehto
olisi ollut parempi.

lotta sanoi:
"jos sinusta tuntuu vielä kahden vuoden päästä samalta, sitten lähdet."
tuntuu jo nyt.

pyöräilin kotiin.
korvalapuilla.

tietyt laulut saavat minut aina itkemään.
aivan sama missä tilanteessa olen.

kaivoin esille hollantialbumin.
istuin lattialla ainakin puoli tuntia.
katsoin taaksepäin mennyttä elämää.
kaikkia "huippuhetkiä".
piirsin kädellä ilmaan viivoja tapahtumien välille.

tuntuuko kenestäkään muusta koskaan siltä,
että vaikka tietää eläneensä tietyt hetket,
tietyn ajan
tiettyjen ihmisten keskellä,
sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan?

tuntuuko kenestäkään muusta kovin usein siltä,
että tämä olisi voinut mennä jotenkin toisin?

Yksi. kaksi. kolme. neljä. viisi. kuusi. seitsemän. kahdeksan. yhdeksän. kymmenen.

Ainakin niin moneen minun pitäisi laskea,
ennen kuin kerron mitä mieltä olen.

- Nyt se ei vaan onnistu.

Olen monta kertaa naureskellut,
että tarvitsisin jonkinlaisen kiukunhallintakurssin.

En vaan voi sille mitään, että jos vääryys tulee vastaan, en pysty nielemään sitä itsekseni ja hiljaa. Tiedän kyllä, että vain typerykset jaksavat väitellä typerysten kanssa; enkä siltikään voi jättää asiaa sikseen.

Joku blogiani lukeva on saattanut huomata viimepäivien kiukunpuuskani (ei täältä vaan muista yhteyksistä). Erinäiset rekkalesbokommentit ja muut lapsellisuudet. Nämä kaikki liittyvät tuohon samaiseen asiaan, josta kerroin jo muutama postaus sitten. Minun on nyt saatava tämä paska pois päästäni, silläkin uhalla, että tämä kertomus tekee minusta vielä lapsellisemman, koska jaksan asiaa vatvoa. Kiitos.

Koko tapahtumaketju alkoi vuosi sitten, kun eräs ystäväni kuoli.
Tuon tytön kuoleman jälkeen netissä liikkui paljon paskapuhetta, jota ihan tuntemattomat kyseistä ihmistä koskaan tavanneetkaan kusipäät harjoittivat.
Huomioni kiinnittyi erääseen blogikirjoitukseen, jossa joku torniolainen teini naureskeli ystäväni kuolemalle. Hehheh, olisihan nyt hänen toivomassaan yliopistossa yksi paikka vapaana!

En voinut käsittää, miten kukaan voi kirjoittaa tuollaista kuraa omaan blogiinsa!!! Yritin pähkäillä kauan aikaa, kenen tuo kyseinen blogi oli. Kunnes viimein sain sen noin kuukausi sitten selville. Kysyin tältä ihmiseltä asiasta, ja siitähän helvetti repesi valloilleen. Tuo parikymppinen moottoriturpa avasi suunsa ja silmänsä niin ammolleen, että minäkin jäin toiseksi. En edes viitsi toistaa millaisia herjauksia sen piti vielä siinäkin vaiheessa päästää ilmoille.

Vielä nyt, reilu kuukausi tuon välikohtauksen jälkeen, olen kuullut tuntemattomilta ihmisiltä, kuinka tuo idiootti on avautunut minusta baarissa. Haukkunut minua sellaisille ihmisille, jotka eivät edes tunne minua. Voin vain kysyä, mikähän tämän taustalla on. Se, että joutui vihdoin ottamaan vastuuta sanomisistaan pisti tyttösen niin koville, että tästä se loanheitto ilmeisesti vasta alkaa?

En ymmärrä.
Olen vaan helvetin raivoissani.

Pimeää valoa

Silloin kun pitää taas ruveta sytyttelemään hurjasti valoja. Kun pitää ikkunaverhonsa täysin auki, eivätkä ulkoa tulevat auringonsäteet enää löydä tietänsä asuntoni pimeimpään nurkkaan. Kun keskipäivällä on hämärä.

Silloin minä alan kaivata muuta.

Joka syksy minun tekisi mieleni ottaa sakset käteen ja vain leikata. Nirhaista hiukseni korvan yläpuolelle. Värjätä ne mustiksi. Ottaa tatuointi. Maalata seinät. Siirrellä huonekaluja. Vaihtaa verhot. Muuttaa. Matkustaa. Tutustua uusiin ihmisiin. Aloittaa jotakin. Aloittaa ihan mitä tahansa.

Tällä elokuisella puoliväliviikolla minä päätin,
että nyt minua eivät barré-soinnutkaan hidasta.

Jälkiviisastelua

En ole koskaan polttanut, tai muutenkaan tuhonnut vanhoja päiväkirjojani. Syytä ehkä olisi ollut.

Haluan muistaa kaiken sitten kun olen vanha. Epätoivon ja pahan mielen, jotta ne oranssit auringonlaskut tuntuisivat merkityksellisimmiltä sitten kun niitä näkyy. Ja haluan muistaa nimenomaan ne.

En kuitenkaan tiedä, onko blogi oikea paikka kertoa niistä.

Muistan pari vuotta sitten, kun blogivillitys alkoi. Hämmästelin ääneen sitä, että joku kertoo julkisesti omasta elämästään - ja että jotakuta vielä kiinnostaa lukea sellaista. Pidin koko touhua harvinaisen typeränä; kunnes lähdin Hollannin seikkailulleni. Tarvitsin kanavan, jonka kautta kertoa rakkailleni mitä tapahtuu ja mitä koen vieraassa ympäristössä. Ja sitten jäin koukkuun.

Luen nykyään säännöllisesti useiden ihmisten blogeja. Ystävien, tutun tuttujen ja tuntemattomien. Huomaan samalla, kuinka paljon hallaa ihminen voi tehdä itselleen paljastaen omat ajatuksensa kenen tahansa luettaviksi. Väärinymmärryksen määrä kasvaa, koska teksti ei ikinä kerro koko totuutta. Lukija pohtii, mitä rivien välistä heijastuu. Joku saattaa luulla tunnistavansa itsensä tapahtuneesta.

Blogia kirjoittaessa on hyvä pitää mielessä, miten esimerkiksi kiukkuaan purkaa. Itsensä julkinen terapointi saattaa aiheuttaa tapahtumaketjun, joka pahoittaa usean ihmisen mielen. Koin eilen tällaisen tilanteen. Kyseessä ei ollut oma blogini, vaan erään tuntemattoman ajattelematon lausahdus, jonka perusteella olen vihannut tätä ihmistä jo vuoden päivät tietämättä kuka tekstin taakse edes kätkeytyi. Nyt tiedän.

Sen yhden kappaleen nimi jota lauloin valmistujaisissa. Olen omistanut sen jo monelle.

Kun nouset aamulla vuoteesta,
laita hiuksesi poninhännälle.
Pue päälle se bändipaita.

Mutta kun poistut huoneestasi,
älä lähesty minua.
Älä ainakaan sano mitään.

En halua kuulla, kuinka ajattelit jo vuosi sitten:
"Onpa kaunis tyttö".
Älä kommentoi musiikkimakuani vaatteideni (tai rintamerkkieni) perusteella.
Auta armias, jos satut pitämään samoista bändeistä.
Älä anna silmiesi porautua.
Älä kerro minulle nykyisestä tilanteestasi mitään.
En halua kuulla.

Olisi varmaan parasta,
että pysyt mahdollisimman kaukana minusta.

Ei ensimmäinen eikä varmaankaan viimeinen kerta.

Tielle nukkuneille

"Noin pieni tyttö noin ison auton ratissa!"
Tämänsuuntaista ihmettelyä olen saanut kuulla näiden viimeisten kahden kesän aikana. Onhan se YLEn isompi lähetinauto melkoinen rohjake.

Niin, työssä minä ajan paljon.
Yhtenä päivänä saattaa mennä parikinsataa kilometriä rikki. Eikä se ole edes epätavallisen paljon. Oikeastaan se matka on reportterin työssä parasta. Ja matkalla tarkoitan kokonaisuutena sitä, että saa kiertää maakuntaa, nähdä maaseutumaisemaa
- ja tavata uskomattoman mukavia ihmisiä.

Tien päällä näen kuitenkin myös sen toisen puolen.
Eläinparat.

Joka reissulla tienreunassa (tai keskellä tietä) makaa jokin eläinvainaja.
Olen nähnyt kuolleita kissoja, siilejä, oravia, pikkulintuja, variksia, harakoita, sellaista mössöä, josta ei edes erota, mikä eläin on kyseessä - ja yhden kuolleen sorsan. Se sorsa kummastutti minua jostain syystä kaikkein eniten. Se ei ollut suolet pihalla, vaan näytti siltä kuin sitä vain olisi joku töytäissyt lujaa. Silti lötkö ja eloton.

Joka kerta irvistän. Tuntuu pahalta.
Kerran olin vähällä tappaa pikkulinnun itsekin.
Se lensi autoni alta, mutta pääsi lentämään vahingoittumattomana lävitse.

Pienenä perhelomilla pojan kanssa katselimme auton takapenkiltä tienvarsia.
Aina välillä tuli eteen roadkill.
Se on sana, jota yhä käytän tienvarsilla makaavista luontokappaleista.
En edes tiedä, miten roadkillin suomentaisin omassa päässäni järkevästi.

Maantie on armoton paikka. Auto julmaa peltiä.
Toisinaan minua pelottaa omankin henkeni puolesta.
Uutisissa saa jatkuvasti kuulla rattijuoppojen lisääntymisestä liikenteessä. Liian suurista promillemääristä, jotka silmänräpäyksessä aiheuttavat viattomien teidenkäyttäjien kuoleman.

Pahinta rattijuopoissa on se, että ne kusipäät eivät itse koskaan kuole.
Aina se viaton osapuoli kärsii.
Ainut sana, jolla voin kuvailla rattijuoppoja kohtaan tuntemaani oloa on viha.

Jos ihmisen aiheuttamat tienvarsien eläinuhrit ovat roadkillejä, millä nimellä kutsutaan rattijuopon tappamaa ihmistä?

Kevyempi

Kengän syrjä kuivassa mudassa
Rintakehä kutisee
Auringosta nenän puna.

Jos joku olisi istuttanut minut koneen ääreen,
sinä päivänä kun pisti kylkiluiden välistä
- olisivat nämä kirjaimet
olleet erilaisessa järjestyksessä.

Koska minua pisti.

Tiedättehän vuoristoratamatkailuni.

Nyt se kivi, jota olen niin kauan kantanut
rintakehän sisällä
ei enää paina.

Se on muuttunut savimöykyksi.
Ja siitä irtoaa pieniä palasia
päivä toisensa jälkeen.

Ne palaset saavat jäädä maahan.
Eläinten kuopsutettavaksi ja hajotettavaksi.

Toiset sanovat blondiksi, joidenkin mielestä mulla on punainen tukka.

Kokkolan parvekkeelta näkee junaraiteille.
Intercity lähtee pohjoiseen.
Jos tuulee oikeasta suunnasta,
voi kuulla sen viskinpolttaman naisen äänen
joka ilmoittaa junan lähtevän.

Juna meni pohjoiseen tupakansavun lävitse.
Olisin mieluusti ollut kyydissä.

Mutta ei.
Vasta sieltä tulin.

Mietin, kuinka paljon mahtuu yhteen viikonloppuun.

Viini-illallinen,
pitkään nukkumista ilman velvollisuuksia,
tarjottimellinen drinkkejä selässä.
Jonkun muun käsi kauniin pojan reidellä,
tanssisessiot kiharatukkaisen kanssa,
shotti yksi ja kaksi.
Käsi lyö kovimmalla voimallaan toista poskelle.
Ajattelemattomat ihmiset.

Ja se kaikkein maagisin bändin nimi:
Blonde Redhead

paperinpalaselta

Pojat kitaroineen,
me tytöt ääninemme.
Barré-sointu,
jota en koskaan oppinut.

Olut
Vodka
Viini
Rommikola

Ikkunan takana
oranssi aurinko.

Harvoin muistaa, miltä onnellisuus tuntuu.

Pullonpyöritystä

Tehtävä 1:
"Vilket var ditt hårstil när du var 15 år gammal?"
Siihen jäi vastaus saamatta.

(Onko vilket vai vilken oikein? Kielipoliisin neuvoja kaivataan...)

Ja sitten ihan toinen homma.
Minä en unohda
sinua koskaan
vaikka en muistaisi omaa nimeäni.
Sinä saatat olla juuri se,
joka sattumalta
minut pelastaa
meteoriitin alta.

Tänään oli minun läksiäisilta.
Tästä alkaa kolmen kuukauden
Kokkola-putki.

Vappu-Kukka

Minä synnyin vappuaattona.
Viisitoista minuuttia yli iltakuuden.

Kun olin varhaisteini, äiti kiusasi,
että nimekseni oli vähällä tulla Vappu-Kukka.
(Oikeasti niin ei edes ollut, sillä
isä oli aina tiennyt,
että ensimmäisestä tytöstä
tulee Anna Maria.)

Ja meidän poika jaksoi repiä riemua
tuosta vitsistä
vuosien ja vuosien ajan.

Nyt en pistäisi ollenkaan pahakseni,
jos olisin Vappu-Kukka.
Enkä tusina-Anna.


Vappu-Kukan hiuksissa
mönkii aina erilaisia
mustia kovakuoriaisia.

Se uskaltaa kiivetä puuhun
ja kävellä kapealla lankulla,
vaikka alla olisi kahden metrin pudotus
- tai vettä.

Vappu-Kukka juo vaikka viisi Horna-shottia
yhteenmenoon.
Ja sammuu reilusti pöydän alle.
Eikä nynnyile.

Se katsoo eteenpäin.
Eikä pelkää.

Onhan se saanut kuulla tarpeeksi kuittailua.
Oudosta nimestään.

Lastentauteja

Kirjoitin aiemmassa blogissani joulukuun 26. päivä viime vuonna:

Aina joskus vastaan tulee
sellaisia poikia,
joille on joskus menneisyydessä
joutunut sanomaan ei.

Muutaman pussauksen jälkeen
on tajunnut,
ettei tämä ole oikein.
Se oikea.

Ne kohtaavat katseesi
ja nyökkäävät tylysti.
Ihan kuin
olisin tahallaan satuttanut.

Niiden uudet tyttöystävät
kyräilevät.

Eivät ne minusta tiedä.
Ehkä vaan reagoivat miehensä nihkeyteen.
Tiedä siitä sitten.

Itse en koskaan alentuisi
moiseen.
Nihkeilyyn.

Pitää tajuta ajoissa.

Ihan tästä samasta asiasta ei varmaankaan nyt ole kysymys.
Olen vain hieman ymmälläni.

Sitä kuvittelee näin yli kaksikymppisenä, että kolmen vuoden ikäero ei merkitse mitään.
Varsinkin jos ihminen vaikuttaa fiksulta.

Huomasin eilen olevani hyvin väärässä.

Note to self:
Älä koskaan enää sekaannu itseäsi muutamaa vuotta nuorempaan jätkään.
Niiden mielestä se, että kissa painaa tietokoneella jatkuvasti deleteä,
on uskottava syy lopettaa yhteydenpito.

Ei enää jaksaisi sekaantua mihinkään teinidraamoihin.
Yritettäiskö kaikki yli kaksikymppiset olla jo aikuisia?

morsmaikku

Eräs, jo vanhempi nainen mietti ääneen:

"Jos minä menisin joskus naimisiin,
en voisi vuokrata kolttua
hääpukuliikkeestä.
Minun olisi ostettava se omaksi.

Ihan vaan siltä varalta,
että mieheni joskus jättäisi minut,
tai jäisin leskeksi.
Tai jos kaikki menisi muuten vaan päin helvettiä.

Silloin pukisin morsiuspuvun ylleni.
Avaisin punaviinipullon tai pari.
Ja kahlaisin kevätjäihin."

Psykedeelinen panda, iloinen koala ja muita performanssi-elukoita

"Tiibet vapaaksi"
Luki meidän kaikkien rinnuksilla.
Selässä vapaavalintainen teksti.

Kun Risto aloitti settinsä,
seisoimme kaikki stillissä.

Kolmen laulun ajan lavalla.

Kolmen päivän festivaali.
Jonka vaikutus kestää yhä.
Hymy naamassa painelen kumpparit jalassa
menemään.

Bongorummun pauke korvissa,
paljaiden varpaiden läiske lattiassa,
nousuhumalan hurmoksessa,
yöllä kello 04:30.

Hetkessä

On siis kevät
kuljen Hollihaan rantaa.
Sydän ei tunne,
mutta jalat vielä kantaa.

Tänään me pelattiin
Anun kanssa
Trivial Pursuitia
ja Aliasta.

Pyydettiin tuntemattomia mukaan.

Loppuillasta Anu lauloi Kevät.
Ja tajusin,
mistä tässä kaikessa on kysymys.


Ja Hollihaka sopii tähän paremmin kuin Hakaniemi.

turva(-)keinussa

Erehdyin kesken torstai-illan Hollywoodputken vaihtamaan televisiokanavaa.
Enkä voinut sen jälkeen enää vaihtaa toisaalle.

YLE TV2 esitti silminnäkijä-ohjelmapaikalla viime vuonna kuvatun brittiläisen dokumentin "Hylätyt lapset".
Ohjelma sai minut uskomattoman tunnekuohun valtaan.

Dokumentissa kuvattiin bulgarialaisen hoitokodin arkea muistaakseni kahdeksan kuukauden ajan. Hoitokodissa oli sekä fyysisesti, että psyykkisesti sairaita lapsia.
Kaikki pääsääntöisesti aliravittuja.
Osa näytti nahkaluurangoilta.

Lasten kohtelu oli järkyttävää.
Hoitajat pieksivät minkä kerkesivät.
Suihkuun lapset passitettiin yhdessä läjässä.
Yhden tytön jalka oli selvästi poikki, mutta hoitohenkilökunta ei tajunnut miksi lapsi itki jatkuvasti.
Jalkapohjaan siveltiin rasvaa.
"Kai tämä tällä menee ohi."

Lapset istuivat potalla rivissä ja keinuttivat itseään.

Olen monesti miettinyt, miksi psyykkisesti sairaat ihmiset
keinuttavat itseään.
Tuoko se turvallisuudentunteen?

En edes muista, milloin olisin itkenyt niin lohduttomasti
kuin tuota dokumenttia katsoessani.
Vielä monta tuntia television sulkemisen jälkeen minua puistatti.

Jos jotakuta kiinnostaa, kyseinen dokumentti löytyy vielä ensi torstaihin saakka netissä YLE Areenasta.
Havahduttaa ihan konkreettisesti siihen, mitä EU-alueen sisällä yhä tapahtuu.
Masokisteille, tai kaikille, jotka kantavat koko maailman painoa harteillaan.

esteet 1 ja 2

vaatii aika paljon,
että tosissaan heittäytyy.

varmaan vuoden tauon jälkeen
tuntui ihan uskomattomalta
tanssia tuota.

"seurustelet?"
pään pudistus, liioitellusti sormi suuhun ja viaton katse.
"en usko."

tiedättehän te pojat,
että nämä lommot molemmin puolin suutani,
ovat vain lihasvamma.

naisten itsekurista

kirjoitin listan.
adjektiivi kertaa moni.
substantiivi kertaa vielä enempi.
siitä miltä minusta tuntui.

painoin deleteä.

kirjoitin listan.
mitä tavoittelen.

painoin deleteä yhä raivokkaammin.

joskus siihen,
että saa asiansa tuntumaan
enemmän järjestykseltä,
tarvitaan vain luutu, raivonpuuska.
puoli tuntia aikaa
ja liian likainen ja sekainen tv-taso.

ja kaikki tuntuu yhtäkkiä selkeämmältä.

kauneinta

Melkein liian kuuma,
hiukset tarttuvat niskaan.
Joku koskee selkään,
paita liimautuu kiinni.

"Sinä olet - - - , mitä olen nähnyt tanssilattialla."

Tänään oli ihana ilta.

tyhmä?

Miksi aina humalassa
kynnet katkeavat,
tai seuraavana aamuna niiden alla on useamman millin kerros
kuonaa?

Jos on jo viikon ajan nähnyt samaa unta,
jossa
harrastaa seksiä
yhden tietyn tv:stä tutun hahmon kanssa,
ja sen jälkeen
yrittää sopia
jo hieman vanhentuneen riidan,
joka räjähti käsiin ystävän väärinkäsityksestä muutama kuukausi sitten.

pitäisikö:

a) lopettaa television katselu kokonaan? (tai ainakin rajoittaa sitä?)
b) yrittää olla aikuinen ja pyytää sovintoa?

tyttöä ei vaan kiinnostanut

vihreä paita olisi peittänyt
neljännenkin kuukauden raskauden.
sille ei ollut tilausta.

tiedäthän,
jos sinua sanotaan tarpeeksi kauan rumaksi,
alat uskoa sen.

liian pitkät jonot.
maailman vittumaisimmat portsarit.
ympärillä seisovat humalaiset.

tyttöä ei vaan kiinnostanut.

Kontrastia.

Mies istuu junassa suuntanaan pohjoinen.
Mies lukee iltapäivälehteä
ja näyttää tärkeältä.

Hänellä on puku
ja kravatti
ja valkoinen kauluspaita.

Mustat kiiltonahkakengät
ja laivastonsiniset sukat.

Minä tungen yleensä kalsarini sukan varren sisään.

Miehen suorien housujen
ja kenkien välistä
pilkottaa kymmenen sentin verran
sarjakuvakalsareita.

---

Pöydällä on musta muovirasia.
Rasiassa on tonnikalapastaa,
jota kauhoo haarukka.
Haarukan varressa käsi;
kädessä lohkeilevat kynnet.
Kynsissä ranskalainen manikyyri.

Nukkavierun kynsissä
ranskalainen manikyyri.

pikku-toipilas

Kotona.
Kolmatta päivää ilman nikotiinia.

Auto täynnä humalaisia nuoria miehiä.
Takapenkillä pari wannabe-rokkaria
joiden muutaman vuoden oleskelu pääkaupunkiseudulla
on saanut peräpohjolan murteen muuttumaan
sujuvaan stadin slangiin.

Teeskentelijöitä,
ajattelen.

Kirjoissa toipilaat ovat aina nuoria tyttöjä
nalle kainalossaan.
Pikku Naisten Beth
takaisin kasvoille palaava puna poskillaan.

Oikeasti toipilaat
makaavat sängyssä
omassa räässä ja hiessään.

Toipilaat joutuvat juoppokuskeiksi,
kun oma terveys ei vielä
anna periksi riehumiselle.

Hyppy

tänne taas loikkasin.
tutulle alustalle.

joka tuntuu kahden vuoden jälkeen vieraalta.