Kirjoitin aiemmassa blogissani joulukuun 26. päivä viime vuonna:
Aina joskus vastaan tulee
sellaisia poikia,
joille on joskus menneisyydessä
joutunut sanomaan ei.
Muutaman pussauksen jälkeen
on tajunnut,
ettei tämä ole oikein.
Se oikea.
Ne kohtaavat katseesi
ja nyökkäävät tylysti.
Ihan kuin
olisin tahallaan satuttanut.
Niiden uudet tyttöystävät
kyräilevät.
Eivät ne minusta tiedä.
Ehkä vaan reagoivat miehensä nihkeyteen.
Tiedä siitä sitten.
Itse en koskaan alentuisi
moiseen.
Nihkeilyyn.
Pitää tajuta ajoissa.
Ihan tästä samasta asiasta ei varmaankaan nyt ole kysymys.
Olen vain hieman ymmälläni.
Sitä kuvittelee näin yli kaksikymppisenä, että kolmen vuoden ikäero ei merkitse mitään.
Varsinkin jos ihminen vaikuttaa fiksulta.
Huomasin eilen olevani hyvin väärässä.
Note to self:
Älä koskaan enää sekaannu itseäsi muutamaa vuotta nuorempaan jätkään.
Niiden mielestä se, että kissa painaa tietokoneella jatkuvasti deleteä,
on uskottava syy lopettaa yhteydenpito.
Ei enää jaksaisi sekaantua mihinkään teinidraamoihin.
Yritettäiskö kaikki yli kaksikymppiset olla jo aikuisia?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Anna, minä todella pidän näistä sinun kirjoituksista. Osaat niin kovin mainiosti kiteyttää sanoiksi tuntoja, joita itsekin usein kohtaan. Tai jotka elämä vaan heittää vasten kasvoja. Voi noita ihmissuhteita.
Voisin väittää, että niihin liittyvät niin kaikkein ihanimmat kuin ihan kamalimmat hetkemme.
tulipa mieleen, että miks hemmetissä alle 27-vuotiaat (arviopohjainen heitto) jätkät edes on keksitty? onko se oikeasti ollut ainoa tapa kasvattaa nainen vahvaksi ja itsenäiseksi? luultavasti. mutta se on hyvin masentava ja ankara kasvatusmetodi.
-l
Lähetä kommentti