Kunnes uusi ystävä meidät erottaa

Luin taannoin jostain, että ihmisen ystäväpiiri mullistuu joka seitsemäs vuosi. Minusta otsikko oli harhaanjohtava. Tekstissä kun puhuttiin siitä, että jos ihminen tarkastelee elämäänsä tästä hetkestä seitsemän vuotta taaksepäin, niin ainoastaan kolmasosa silloisista ystävistä on yhä mukana tämän henkilön elämässä. Totta puhuakseni, en edes ole varma, oliko tuo määrä kolmasosa. En nyt millään löydä ko. tutkimusta internetistä enää.

Joka tapauksessa, ystäviä tulee ja menee. Osa pysyy, osa ei. Eikä välttämättä tarvitsekaan pysyä. Kavereita, tuttuja, satunnaisia yhden illan tanssiseuralaisia.

Minä olen aina sanonut, ettei ihmisellä voi olla liikaa ystäviä. Nyt olen kääntämässä kelkkaani.

Olen miettinyt kiivaasti ihmissuhteitani koko kesän. Olen ylianalysoinut, pähkäillyt ja tehnyt draamapäissäni peruuttamattomalta tuntuvia päätöksiä. Olen kiivauksissani sanonut asioita, joita en ole itsekään uskonut. Olen sanonut ne ääneen sen takia, että edes voisin yrittää vakuutella itselleni juuri näin olevan hyvä. Että tämä ratkaisu on paras.

Minä olen mustasukkainen tietyistä ihmisistä. En ole koskaan ollut sitä poikaystäviäni kohtaan, mutta ystäviäni vahdin ja vaalin, kuin minulla olisi heihin ainoa omistusoikeus. Sitten kun huomaan, että otteeni heistä lipsuu, minä päätän, etten heitä tarvinnutkaan. Vaikka tarvitsen. Paljon.

Sitten ovat nämä vanhat ystävät. Vanha ystävä tarkoittaa tässä tapauksessa noin kymmenenestä viiteentoista vuotta elämääni kuuluneita ihmisiä. Olosuhteet ovat ajaneet meidät ympäri Suomea (ja Eurooppaa), mutta harvoin nähdessämme, keskustelu jatkuu siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Kaikki on luontevaa. Heistä minä en ole mustasukkainen millään tavalla. Minä miellän meidän ystävyytemme niihin yläaste ja lukiovuosiin. Me tiesimme jo silloin, että tämä ei kestä iäisyyttä. Erilaiset päämäärät vievät toisen toisaalle. Mutta heitäkin minä tarvitsen, paljon. Vaikka se olisi vain kerran kahdessa vuodessa.

Ja sitten on näitä tuttavia, joita joku voisi kavereiksikin kutsua. Niitä minulla on ollut tapana haalia. Kaksi vanhaa ystävääni sanoivat jonkun aikaa sitten, että olen juuri sellainen, jonka on lapsellisen helppoa tutustua uusiin ihmisiin. Niin kai olenkin. Jos joku tyttö tai poika on mielestäni kiinnostava, ei minulle tuota ongelmia käynnistää keskustelua niistä näistä.

Ja tässä tulee ongelma.

Näistä ihmisistä kun ei tiedä, mitä he sinusta haluavat. Ystävyyttä tai kaveruutta? Eivät mitään? Entä, jos minä en jätä heihin sellaista jälkeä, kuin he jättävät minuun? Kai sitä voisi ihastumiseksikin kutsua. Sitä, kun kiinnostuu uudesta ihmisestä. Sitä saattaa jäädä typerästi roikkumaan. Luulemaan, että tuokin haluaa olla minun kaveri - vaikka se ei oikeasti kuitenkaan halunnutkaan.

Mummot ne sairaskertomuksia vertailee

Ei tämä alkanut kevätkään niin innosta, kun on yrittänyt hidastaa elämäänsä jo parin viikon ajan. Tänä keväänä ihan liian moni on ollut sairaana liian kauan.

Kuka jaksaa istua sisällä kun aurinko paistaa ja mieli halajaa terassikaljaa?

Ei saa pukeutua kevättakkiin.
Ei saa rehkiä.
Ei saa tanssia.
Pyöräilykin on kyseenalaista toimintaa.
Ei saa edes mielellään mennä ulos.
Ei saa laulaa.
Ei saa huutaa.
Ei saa edes puhua.
Ei saa juoda alkoholia, koska se saattaisi johtaa johonkin edellämainituista.

Sen sijaan saa hengittää höyryä.
Saa nappailla antibiootteja.
Ja yskänlääkettä.
Saa istua sisällä hiljaa.
Saa pukea fleece-takin.

Kyllä fleece on kova sana.

Jokaisella mitta on täynnä. Jos susi tulee, saat vaan huutaa.

Olin vähällä kirjoittaa siitä,
kuinka nykyään on muotia olla lesbo.

Lukioikäisenä kehuskeltiin sillä, että oltiin pussattu kahtakymmentä tyttöä.

Päädyin sen sijaan kirjoittamaan ystävyydestä.

Kuka on kenellekin velkaa?
Kenen pitää ottaa yhteyttä?
Mistä pitää pyytää anteeksi?
Entä jos oma tekeminen hävettää?
Mitä kaikkea pitää kertoa?
Kuinka paljon toinen saa kestää?

Jos osaisin noihin vastata, olisin melkolailla hankalien "ystävyys"suhteiden ekspertti.

Saako loukkaantua?

You are beautiful but you don't mean a thing to me

Se oli sellainen kelmeä valo.
Jos nyt sellaista termiä sallitaan käytettävän.

Hollannissa hyvin typillinen sää; aurinko paistaa pilven läpi.
Paljastavasti, silti häpeillen.

Minulle oli annettu selkeät pyöräilyohjeet:
Kun lähdet pihasta, käänny oikealle, aja isoa tietä pitkin niin kauan, että näet liikenneympyrän. Käänny vasemmalle. Sitten ohita kaksi risteystä, käänny oikealle. Siellä näet juna-aseman.

Juna-asemahan se siinä.

Poljin ja poljin. Lähes sokeana.

Piilolinssit oli huuhdottu alas viemäristä noin kymmenen tuntia aikaisemmin. Mustassa mekossa oli valkoisia palloja. Takkutukka.

Se oli ehkä sunnuntai. Ainakaan kaupat eivät olleet auki. Kiersin loputtomat matkat mutkaisia pyöräteitä, lopulta löysin kioskin, joka oli erään talon nurkassa. Ostin coca cola -tölkin ja askin sinistä gauloisea.

Sen jälkeen en ole koskaan tuntenut vastaavanlaista tunnetta.
Yhdentekevää lienee se, oliko se tunne hyvä vai huono.

And by the fire sleeps a friendly stranger

Tanssi, tyttö tanssi.
Maalaa punaiset huulet,
suorista tukka.

Taistele, anna anteeksi, sovi, itke sen vuoksi.

Olen palannut normaaliin päiväjärjestykseen.

Vajaa viikko sitten pesin Julien kasvoiltani. Onnellisena, uupuneena. Siihen mihin päästiin, tarvittiin loputon määrä tekstin opettelua, luottamista, epäuskoa, lähestulkoon burnout. Mutta sinne päästiin. Ja päästiin kauas. Puun latvaan.

Tuntuu siltä, kuin kolmen kuukauden mittainen intensiivinen seurustelusuhde olisi kariutunut. Kolmessa kuukaudessa ei vielä rakenneta ihmissuhdetta, mutta paljon siinä ehtii tuntea.

... and don't ever think of trouble, the darkness that has been

Tänään paistoi niin että silmiä sokaisi. Aurinko lämmitti naamaa. Viime päivinä on ollut kauhean kevyt ja toimelias olo. Kaivoin netistä Pikkuveli-biisin soinnut ja tajusin, että osaan ne kaikki. (Ei siihen paljoa vaadita, mutta olin silti tosi innoissani). Olen rämpyttänyt kitaralla kovaa ja välillä tunnelmoinut sellaisella musiikilla, mitä en ole kuunnellut pitkään aikaan.

Se kun on se, että yhdistää tietyt asiat tiettyyn musiikkiin. Ja jos ne yhdistämänsä asiat ovat surullisia tai haikeita, tulee surulliseksi vaikka oli alunperin iloinen.

Tänään olen kuunnellut sellaista musiikkia, ja silti olo on mahtavan odottava ja positiivinen.

Vahingoittuneille

Maybe again he will be alone.
Guess we're equally damaged.
Find your name do it all the same
- equally
Signal when you can't
breathe no more.

Say you were me
then you could see the view.
You'll know we are equally damaged
Don't be a fool,
make it easier
You'll learn to say when

Signal if you can't say, "no more"

Don't cross your fingers,
Sundays will never change
They keep on coming
You'll be a freak
- And I'll keep you company.

Blonde Redhead - For the Damaged


On jotenkin niin ihanan vapauttavaa ja teiniä kirjottaa laulun sanoja päiväkirjaansa.

t-paidassa pieniä sinisiä siilejä

yritin laskea peilin kautta etuosassa olevat.
pääsin seitsemäänkymmeneenviiteen.
sitten tuli ongelma.
jos siili katkeaa saumasta, niin voiko kaksi saumasta katkeavaa siiliä yhdistää ja laskea yhdeksi?

tänä iltana minä en ole neiti julie.

nyt rakastun kiiltokuviin,
joiden kauniita olevan huhuttiin.
(olavi sen osasi hyvin sanoa.)

huomenna on palkkapäivä,
ja mietin
ostaisinko itselleni teräskielisen kitaran.

kun niitä barré-sointujakin muka urhoollisesti
jo rämpyttelen.

Kirkastuu

"Tervetuloa solariumiin", toivotan.
Uutistenlukija siristää silmiään ja heittää epämääräisen kommentin pöydällä pönöttävästä tekoauringostani.

Niin, minun toiveestani toimituksen studioon roudattiin viime syksynä kirkasvalolamppu. En saanut sellaista hommattua kotiini - vaikka äiti kuinka yritti asiasta minulle tolkuttaa.

Kaamosmasentuja.

Tämä talvi ei ole tuntunut pahalta. Ei ainakaan läheskään niin pahalta kuin kaksi edellistä. Tosin ei saisi vielä huokaista. Onhan tätä sohjoa vielä edessä.

Tänään tuli kuluneeksi kuukausi talvipäivänseisauksesta.
Aurinko nousi Oulussa kello 9:40 ja laski 15:20.

5 tuntia ja 40 minuuttia vähemmän tekoauringon tarvetta.