Kunnes uusi ystävä meidät erottaa

Luin taannoin jostain, että ihmisen ystäväpiiri mullistuu joka seitsemäs vuosi. Minusta otsikko oli harhaanjohtava. Tekstissä kun puhuttiin siitä, että jos ihminen tarkastelee elämäänsä tästä hetkestä seitsemän vuotta taaksepäin, niin ainoastaan kolmasosa silloisista ystävistä on yhä mukana tämän henkilön elämässä. Totta puhuakseni, en edes ole varma, oliko tuo määrä kolmasosa. En nyt millään löydä ko. tutkimusta internetistä enää.

Joka tapauksessa, ystäviä tulee ja menee. Osa pysyy, osa ei. Eikä välttämättä tarvitsekaan pysyä. Kavereita, tuttuja, satunnaisia yhden illan tanssiseuralaisia.

Minä olen aina sanonut, ettei ihmisellä voi olla liikaa ystäviä. Nyt olen kääntämässä kelkkaani.

Olen miettinyt kiivaasti ihmissuhteitani koko kesän. Olen ylianalysoinut, pähkäillyt ja tehnyt draamapäissäni peruuttamattomalta tuntuvia päätöksiä. Olen kiivauksissani sanonut asioita, joita en ole itsekään uskonut. Olen sanonut ne ääneen sen takia, että edes voisin yrittää vakuutella itselleni juuri näin olevan hyvä. Että tämä ratkaisu on paras.

Minä olen mustasukkainen tietyistä ihmisistä. En ole koskaan ollut sitä poikaystäviäni kohtaan, mutta ystäviäni vahdin ja vaalin, kuin minulla olisi heihin ainoa omistusoikeus. Sitten kun huomaan, että otteeni heistä lipsuu, minä päätän, etten heitä tarvinnutkaan. Vaikka tarvitsen. Paljon.

Sitten ovat nämä vanhat ystävät. Vanha ystävä tarkoittaa tässä tapauksessa noin kymmenenestä viiteentoista vuotta elämääni kuuluneita ihmisiä. Olosuhteet ovat ajaneet meidät ympäri Suomea (ja Eurooppaa), mutta harvoin nähdessämme, keskustelu jatkuu siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Kaikki on luontevaa. Heistä minä en ole mustasukkainen millään tavalla. Minä miellän meidän ystävyytemme niihin yläaste ja lukiovuosiin. Me tiesimme jo silloin, että tämä ei kestä iäisyyttä. Erilaiset päämäärät vievät toisen toisaalle. Mutta heitäkin minä tarvitsen, paljon. Vaikka se olisi vain kerran kahdessa vuodessa.

Ja sitten on näitä tuttavia, joita joku voisi kavereiksikin kutsua. Niitä minulla on ollut tapana haalia. Kaksi vanhaa ystävääni sanoivat jonkun aikaa sitten, että olen juuri sellainen, jonka on lapsellisen helppoa tutustua uusiin ihmisiin. Niin kai olenkin. Jos joku tyttö tai poika on mielestäni kiinnostava, ei minulle tuota ongelmia käynnistää keskustelua niistä näistä.

Ja tässä tulee ongelma.

Näistä ihmisistä kun ei tiedä, mitä he sinusta haluavat. Ystävyyttä tai kaveruutta? Eivät mitään? Entä, jos minä en jätä heihin sellaista jälkeä, kuin he jättävät minuun? Kai sitä voisi ihastumiseksikin kutsua. Sitä, kun kiinnostuu uudesta ihmisestä. Sitä saattaa jäädä typerästi roikkumaan. Luulemaan, että tuokin haluaa olla minun kaveri - vaikka se ei oikeasti kuitenkaan halunnutkaan.