Se oli sellainen kelmeä valo.
Jos nyt sellaista termiä sallitaan käytettävän.
Hollannissa hyvin typillinen sää; aurinko paistaa pilven läpi.
Paljastavasti, silti häpeillen.
Minulle oli annettu selkeät pyöräilyohjeet:
Kun lähdet pihasta, käänny oikealle, aja isoa tietä pitkin niin kauan, että näet liikenneympyrän. Käänny vasemmalle. Sitten ohita kaksi risteystä, käänny oikealle. Siellä näet juna-aseman.
Juna-asemahan se siinä.
Poljin ja poljin. Lähes sokeana.
Piilolinssit oli huuhdottu alas viemäristä noin kymmenen tuntia aikaisemmin. Mustassa mekossa oli valkoisia palloja. Takkutukka.
Se oli ehkä sunnuntai. Ainakaan kaupat eivät olleet auki. Kiersin loputtomat matkat mutkaisia pyöräteitä, lopulta löysin kioskin, joka oli erään talon nurkassa. Ostin coca cola -tölkin ja askin sinistä gauloisea.
Sen jälkeen en ole koskaan tuntenut vastaavanlaista tunnetta.
Yhdentekevää lienee se, oliko se tunne hyvä vai huono.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti