paperinpalaselta

Pojat kitaroineen,
me tytöt ääninemme.
Barré-sointu,
jota en koskaan oppinut.

Olut
Vodka
Viini
Rommikola

Ikkunan takana
oranssi aurinko.

Harvoin muistaa, miltä onnellisuus tuntuu.

Pullonpyöritystä

Tehtävä 1:
"Vilket var ditt hårstil när du var 15 år gammal?"
Siihen jäi vastaus saamatta.

(Onko vilket vai vilken oikein? Kielipoliisin neuvoja kaivataan...)

Ja sitten ihan toinen homma.
Minä en unohda
sinua koskaan
vaikka en muistaisi omaa nimeäni.
Sinä saatat olla juuri se,
joka sattumalta
minut pelastaa
meteoriitin alta.

Tänään oli minun läksiäisilta.
Tästä alkaa kolmen kuukauden
Kokkola-putki.

Vappu-Kukka

Minä synnyin vappuaattona.
Viisitoista minuuttia yli iltakuuden.

Kun olin varhaisteini, äiti kiusasi,
että nimekseni oli vähällä tulla Vappu-Kukka.
(Oikeasti niin ei edes ollut, sillä
isä oli aina tiennyt,
että ensimmäisestä tytöstä
tulee Anna Maria.)

Ja meidän poika jaksoi repiä riemua
tuosta vitsistä
vuosien ja vuosien ajan.

Nyt en pistäisi ollenkaan pahakseni,
jos olisin Vappu-Kukka.
Enkä tusina-Anna.


Vappu-Kukan hiuksissa
mönkii aina erilaisia
mustia kovakuoriaisia.

Se uskaltaa kiivetä puuhun
ja kävellä kapealla lankulla,
vaikka alla olisi kahden metrin pudotus
- tai vettä.

Vappu-Kukka juo vaikka viisi Horna-shottia
yhteenmenoon.
Ja sammuu reilusti pöydän alle.
Eikä nynnyile.

Se katsoo eteenpäin.
Eikä pelkää.

Onhan se saanut kuulla tarpeeksi kuittailua.
Oudosta nimestään.

Lastentauteja

Kirjoitin aiemmassa blogissani joulukuun 26. päivä viime vuonna:

Aina joskus vastaan tulee
sellaisia poikia,
joille on joskus menneisyydessä
joutunut sanomaan ei.

Muutaman pussauksen jälkeen
on tajunnut,
ettei tämä ole oikein.
Se oikea.

Ne kohtaavat katseesi
ja nyökkäävät tylysti.
Ihan kuin
olisin tahallaan satuttanut.

Niiden uudet tyttöystävät
kyräilevät.

Eivät ne minusta tiedä.
Ehkä vaan reagoivat miehensä nihkeyteen.
Tiedä siitä sitten.

Itse en koskaan alentuisi
moiseen.
Nihkeilyyn.

Pitää tajuta ajoissa.

Ihan tästä samasta asiasta ei varmaankaan nyt ole kysymys.
Olen vain hieman ymmälläni.

Sitä kuvittelee näin yli kaksikymppisenä, että kolmen vuoden ikäero ei merkitse mitään.
Varsinkin jos ihminen vaikuttaa fiksulta.

Huomasin eilen olevani hyvin väärässä.

Note to self:
Älä koskaan enää sekaannu itseäsi muutamaa vuotta nuorempaan jätkään.
Niiden mielestä se, että kissa painaa tietokoneella jatkuvasti deleteä,
on uskottava syy lopettaa yhteydenpito.

Ei enää jaksaisi sekaantua mihinkään teinidraamoihin.
Yritettäiskö kaikki yli kaksikymppiset olla jo aikuisia?

morsmaikku

Eräs, jo vanhempi nainen mietti ääneen:

"Jos minä menisin joskus naimisiin,
en voisi vuokrata kolttua
hääpukuliikkeestä.
Minun olisi ostettava se omaksi.

Ihan vaan siltä varalta,
että mieheni joskus jättäisi minut,
tai jäisin leskeksi.
Tai jos kaikki menisi muuten vaan päin helvettiä.

Silloin pukisin morsiuspuvun ylleni.
Avaisin punaviinipullon tai pari.
Ja kahlaisin kevätjäihin."

Psykedeelinen panda, iloinen koala ja muita performanssi-elukoita

"Tiibet vapaaksi"
Luki meidän kaikkien rinnuksilla.
Selässä vapaavalintainen teksti.

Kun Risto aloitti settinsä,
seisoimme kaikki stillissä.

Kolmen laulun ajan lavalla.

Kolmen päivän festivaali.
Jonka vaikutus kestää yhä.
Hymy naamassa painelen kumpparit jalassa
menemään.

Bongorummun pauke korvissa,
paljaiden varpaiden läiske lattiassa,
nousuhumalan hurmoksessa,
yöllä kello 04:30.

Hetkessä

On siis kevät
kuljen Hollihaan rantaa.
Sydän ei tunne,
mutta jalat vielä kantaa.

Tänään me pelattiin
Anun kanssa
Trivial Pursuitia
ja Aliasta.

Pyydettiin tuntemattomia mukaan.

Loppuillasta Anu lauloi Kevät.
Ja tajusin,
mistä tässä kaikessa on kysymys.


Ja Hollihaka sopii tähän paremmin kuin Hakaniemi.

turva(-)keinussa

Erehdyin kesken torstai-illan Hollywoodputken vaihtamaan televisiokanavaa.
Enkä voinut sen jälkeen enää vaihtaa toisaalle.

YLE TV2 esitti silminnäkijä-ohjelmapaikalla viime vuonna kuvatun brittiläisen dokumentin "Hylätyt lapset".
Ohjelma sai minut uskomattoman tunnekuohun valtaan.

Dokumentissa kuvattiin bulgarialaisen hoitokodin arkea muistaakseni kahdeksan kuukauden ajan. Hoitokodissa oli sekä fyysisesti, että psyykkisesti sairaita lapsia.
Kaikki pääsääntöisesti aliravittuja.
Osa näytti nahkaluurangoilta.

Lasten kohtelu oli järkyttävää.
Hoitajat pieksivät minkä kerkesivät.
Suihkuun lapset passitettiin yhdessä läjässä.
Yhden tytön jalka oli selvästi poikki, mutta hoitohenkilökunta ei tajunnut miksi lapsi itki jatkuvasti.
Jalkapohjaan siveltiin rasvaa.
"Kai tämä tällä menee ohi."

Lapset istuivat potalla rivissä ja keinuttivat itseään.

Olen monesti miettinyt, miksi psyykkisesti sairaat ihmiset
keinuttavat itseään.
Tuoko se turvallisuudentunteen?

En edes muista, milloin olisin itkenyt niin lohduttomasti
kuin tuota dokumenttia katsoessani.
Vielä monta tuntia television sulkemisen jälkeen minua puistatti.

Jos jotakuta kiinnostaa, kyseinen dokumentti löytyy vielä ensi torstaihin saakka netissä YLE Areenasta.
Havahduttaa ihan konkreettisesti siihen, mitä EU-alueen sisällä yhä tapahtuu.
Masokisteille, tai kaikille, jotka kantavat koko maailman painoa harteillaan.

esteet 1 ja 2

vaatii aika paljon,
että tosissaan heittäytyy.

varmaan vuoden tauon jälkeen
tuntui ihan uskomattomalta
tanssia tuota.

"seurustelet?"
pään pudistus, liioitellusti sormi suuhun ja viaton katse.
"en usko."

tiedättehän te pojat,
että nämä lommot molemmin puolin suutani,
ovat vain lihasvamma.