Minä, joka en erityisemmin edes pidä lapsista, reagoin tänään yllättävän voimakkaasti vauvauutisiin. Pikkuveljeni sai pienen poikavauvan ja minä sain ruttunaamaisesta tuhisijasta kuvaviestin kännykkään. Pääsi itku. Itkin ilosta ihanaa vauvaa ja toisten onnea.

Sen jälkeen olen itkeskellyt vähän väliä ihan kaikelle - muun muassa K-kaupan tunnelmalliselle mainosmusiikille. Taisi avautua pari patoutumaa tässä samalla.

Mene tyttö älä mieti liikaa

Se tulee joka viikko yhä aikaisemmin. Pari viikkoa sitten jaksoin vielä torstaihin, nyt on vasta tiistai. Sisuskaluja myllää levottomuus. Täydellisen huoleton levottomuus. Se repii minua moneen suuntaan heti viikonlopun jälkeen.

En ole varma alkoiko se siitä sunnuntaista nuoren runoilijan kanssa. Päiväkännit. Omituiset keskustelut. Outouden viehätys. Tuhkakuppi ikkunalaudalla. Syksyn paras sunnuntai. Putosin jotenkin ajassa monta vuotta taaksepäin. Ihan kuin olisin ollut taas vaihto-opiskelijana Hollannissa; puhalsin savut pienestä ikkunaluukusta ulos. Sillä, että seuraavana aamuna oli töitä, ei ollut mitään väliä. Vastuu pakeni joka puhalluksella ulos minusta savun mukana yöilmaan.

Vielä keväällä kaikki oli niin levollista ja varmaa. Tunnustelin peukalolla vasemman käden nimetöntä ja selailin kultasepänliikkeiden sormusmallistoja. Olin menossa naimisiin
- omassa päässäni.
Selailin netistä myös kiinalaista morsiuspukuvalikoimaa. Kuinka typerä voi ihminen olla?

Sydän ei ole enää painava kivi. Koko keho on kevyt ja sen takia levoton. En edes haluaisi olla menossa naimisiin. Haluaisin olla 23-vuotias vaihto-opiskelija ikkunalauta täynnä tupakan tuhkaa. Haluaisin, että joku komea mies, jonka olemassaolosta en edes välttämättä tiedä, pyytäisi minua yllättäen treffeille. En halua olla tilivelvollinen kenellekään, en pestä kenenkään muun pyykkejä tai huolehtia yhteisestä taloudesta.

Yhden yllättävän kutsun olen tosin jo saanutkin. Kolmen viikon päästä voin muutaman päivän ajan kuvitella eläväni vaihto-opiskelijan huoletonta arkea - Hollannissa.

Resepti

Ehdin vihreisiin valoihin.
Pysäköin pyörän valkoisen sulan viereen.
Kellon on näytettävä tietyt lukemat
ei saa koskaan loppua seitsemään.

Sitten minua suudellaan intohimoisesti.

Halu vs. todellisuus

Ne tulivat hohtavana helminauhana. Tulikärpäsen hahmoina kaukaa. Mutkitellen ja vähän lähempää näytti kuin tuulipukuisilla kartanlukijoilla olisi ollut pään tilalla ainoastaan jättimäinen valo.

Haaveilija-minä. Haluan nähdä kaiken tulikärpäsinä.

Kahden peiton alla välillä unohdan vihaavani tätä vuodenaikaa. On suuri ero itkeekö sipulia pilkkoessa vai ilman. Tai ei ollenkaan. Seikkailumieli kasvaa yhtä aikaa syksyn pimeyden kanssa.

Ristiriita

Maailman suloisimman jackrussellinterrierin nuolemat kyynärtaipeet. Ja kauhean epämukava olo.

Paperilla hyvä, käytännössä huono

Mikään ei ole viehättävämpää kuin taiteellisesti lahjakas ja kunnianhimoinen mies. Jos ihminen osaa soittaa, maalata tai valokuvata, ja vieläpä tekee sen intohimolla, olen myyty. Jos miehellä ei ole jonkinlaista taiteellista ambitiota, kyllästyn. Päämäärättömästi haahuileva taiteilija on parempi kuin urallaan nopeasti etenevä konttorirotta (anteeksi). Haahuilullakin kun kuitenkin on yleensä päämäärä - laulu, kuva, levy, keikka. (Tosin olen huomannut, että konttori ja kitara eivät välttämättä sulje toisiaan pois.) Olen aina ajatellut että kaksi luovan intohimoista ihmistä löytävät toisensa. Sitten räiskyy, koska sen kuuluu räiskyä. Automaattisesti olen pitänyt myös itseäni luovana ja taiteellisena. Havahduin kuitenkin joku aika sitten ajatukseen, että olen sitä ainoastaan paperilla. Olen elähtänyt näyttelijä ja vaikutan luultavasti asian suhteen intohimottomalta. Vaikka olen harrastanut teatteria 18 vuotta, ei se tee minusta taiteellista. Viimeksi olen ollut näyttämöllä kaksi vuotta sitten. En osaa piirtää, maalata tai valokuvata. Soitin kitaraa kaksi vuotta, mutta kun olisi pitänyt opetella transponoimaan ja lukemaan nuotteja, luovutin. Laulan kohtalaisesti. Haaveilin lapsuudessa - totta puhuen joskus edelleenkin - tanssijan urasta; kantapääni eivät kuitenkaan kestäneet tanssitunteja. Yritin uudestaan opiskeluaikana; rahat loppuivat. Kun katselen nykytanssijoita, tunnen kateutta. Minun pitäisi olla tuo, tuolla. Osaisin yhtä hyvin, jos ei olisi noita perkeleen kantapäitä. Kun vain olisi jonkun toisen kantapäät. Rintakehässä kuumottaa. Minun ainoa tanssiareenani on numerobaarin vintti. Siellä voin tosin rehellisesti sanoa olevani ihan helvetin hyvä. Riittääkö se ambitioksi?

Yrittänyttä ei laiteta

Tuostakin tulee taas mieleen ihan jotain muuta kuin piti. En silti aio puhua siitä.

Nurmikolla käyskenteli tänään harakka, jolla oli suussaan keltainen vaahteranlehti. Se tepasteli tomeran näköisenä pitkin pihaa. Ehkä harakka oli menettänyt hajuaistinsa, ja luuli sitä ruoaksi. Yritti nokkiakin sitä.

Tänään on kansallinen epäonnistumisen päivä. Varmaan jotain Kokoomuksen hommia alunperin, kun tarkoituksena on kannustaa yrittäjyyteen ja samalla luoda talouskasvua. Itse miellän - tai ainakin haluan mieltää - päivän paljon laajemmin.

Minusta tuntuu (ja tästä on empiiristä tutkimusta), että aika moni ihminen jättää tekemättä jonkun asian, koska pelkää epäonnistumista. Jättää hakematta kouluun tai töihin, jättää pyytämättä mielenkiintoista ihmistä kahville, ei uskalla sanoa asioita suoraan, koska ajattelee, että asia ei johda mihinkään.

Minä uskallan. En tiedä, mistä sain yhtäkkiä muutama vuosi sitten sellaista voimaa että minua ei pelota. Jännittää toki, paljonkin. Mutta jos ei koskaan yritä, ei saa mitään aikaiseksikaan. Voi helvetti näitä latteuksia, mutta sehän tässä onkin omituista, että kaikki eivät ajattele samoin. Olen omasta mielestäni saanut paljonkin asioita aikaseksi, koska olen uskaltanut. Olen maailmanmestari tuskailemaan paikallaan junnaavia asioita, mutta ainoastaan sen takia, että haluan pistää tapahtumia liikkeelle. En halua jämähtää. Kaikkein pahinta on maata kotona kun päässä jyskyttää ajatus jostain mielekkäämmästä.

Pyysin äsken erästä mielenkiintoista ihmistä elokuvaseuraksi. Jos saan kieltävän vastauksen, ainakin yritin.

Syksy saa. Minä en.

Minua rupesi jo naurattamaan. Vaikka ensin oli kauhean synkkää ja melodramaattista. Ensin oli ajatuksia siitä, että auto tulee kohti. Aina vasemmalta puolelta, kun ajan lujaa. Osaan kuvitella miltä tuntuu kun pää osuu asfalttiin. Leukaluu murskaantuu. Sitten ei ainakaan tarvitsisi miettiä hampaita. Ihan samalla tavalla kuin osaan kuvitella tarkasti, miltä tuntuu jos joku leikkaa saksilla nännin irti. Ja nyt ajattelen kuinka onnekas syksy on. Ja kuinka moni muu meistä ei ole.