Paperilla hyvä, käytännössä huono

Mikään ei ole viehättävämpää kuin taiteellisesti lahjakas ja kunnianhimoinen mies. Jos ihminen osaa soittaa, maalata tai valokuvata, ja vieläpä tekee sen intohimolla, olen myyty. Jos miehellä ei ole jonkinlaista taiteellista ambitiota, kyllästyn. Päämäärättömästi haahuileva taiteilija on parempi kuin urallaan nopeasti etenevä konttorirotta (anteeksi). Haahuilullakin kun kuitenkin on yleensä päämäärä - laulu, kuva, levy, keikka. (Tosin olen huomannut, että konttori ja kitara eivät välttämättä sulje toisiaan pois.) Olen aina ajatellut että kaksi luovan intohimoista ihmistä löytävät toisensa. Sitten räiskyy, koska sen kuuluu räiskyä. Automaattisesti olen pitänyt myös itseäni luovana ja taiteellisena. Havahduin kuitenkin joku aika sitten ajatukseen, että olen sitä ainoastaan paperilla. Olen elähtänyt näyttelijä ja vaikutan luultavasti asian suhteen intohimottomalta. Vaikka olen harrastanut teatteria 18 vuotta, ei se tee minusta taiteellista. Viimeksi olen ollut näyttämöllä kaksi vuotta sitten. En osaa piirtää, maalata tai valokuvata. Soitin kitaraa kaksi vuotta, mutta kun olisi pitänyt opetella transponoimaan ja lukemaan nuotteja, luovutin. Laulan kohtalaisesti. Haaveilin lapsuudessa - totta puhuen joskus edelleenkin - tanssijan urasta; kantapääni eivät kuitenkaan kestäneet tanssitunteja. Yritin uudestaan opiskeluaikana; rahat loppuivat. Kun katselen nykytanssijoita, tunnen kateutta. Minun pitäisi olla tuo, tuolla. Osaisin yhtä hyvin, jos ei olisi noita perkeleen kantapäitä. Kun vain olisi jonkun toisen kantapäät. Rintakehässä kuumottaa. Minun ainoa tanssiareenani on numerobaarin vintti. Siellä voin tosin rehellisesti sanoa olevani ihan helvetin hyvä. Riittääkö se ambitioksi?