Naapurissa välkkyvät salamavalot, kun vanhemmat kuvaavat ylpeänä lapsiaan koulun joulujuhlassa, jotta muistaisivat. Minä puolestaan yritän poistaa muistoja päästäni.
Radiossa puhuttiin muikuista ja Suvi Teräsniskan Kirje mummolle on soinut ihan liikaa. Tulee suru. Tähän aikaan viime vuonna olin rakastumassa korviani myöten. En pystynyt keskittymään oikein edes työntekoon, koska tiesin, että kuuntelit lähetystäni ja kommentoit kaikkea sanomaani. Nauroin puolet valveillaoloajasta. Sydän oli pakahtua.
Nyt poistin Facebookista veljesi ja muut, jotka muistuttavat sinusta.
Ja tuli itku.
Miksi joidenkin muistojen kanssa tuntuu niin pahalta elää? Olisi parempi, jos en olisi koskaan tavannut sinua. Mutta koska tapasin, tarvitsisin sellaisen koneen, joka pyyhkii sinut kokonaan pois. Niin kuin siinä elokuvassa.
Tällä viikolla näin sinut ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun jätit minut lähes viisi kuukautta sitten. Tulit autolla vastaan. Onneksi yksin. Toivottavasti en näe sinua pitkään aikaan uudestaan. Ainakaan sen kanssa, johon tutustuit jo meidän aikanamme.
Tiedän, että käyt välillä lukemassa tekstejäni. Pyydän, lopeta. Sinulla ei ole mitään oikeutta tietää mitä minulle kuuluu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti