Minä tulen kuolemaan yksin. Yksinäisenä.

Kello on puoli kuusi aamuyöllä ja poltan tupakkaa parvekkeella, josta on suora näköyhteys sen ihmisen kotiin, jota olen elämässäni rakastanut eniten. Olohuoneessa vähän päälle parikymppiset pojat painivat pilvipäissään ja tunnen itseni täti-ihmiseksi. Mitä oikein teen täällä?

Jos osa sydämestä on yhä betonia, ja osa jäi Hollantiin kitaravahvistinten kotiin, mikä minua pitää hengissä?