En ole moneen päivään osannut kirjoittaa mitään, koska sydän muuttui taas betoniksi. Sieltä ei ole päässyt ulos kuin pieniä vihan pirskahduksia. Sinne ei ole päässyt sisään oikein kukaan. Mutta haluaisin päästää jonkun.
Samaan aikaan loin itselleni kuitenkin kätevästi deittiprofiilin internettiin. Maailmassa näyttää olevan aika monta muutakin yksinäistä. Baarielämään kyllästyneitä, yksinhuoltajaisiä, savuttomia, raittiita, korkeasti koulutettuja, amiksia, tositarkoituksella etsiviä, sunnuntaipanoa vailla olevia. "Tarvitsen kipeästi naista!" ei ehkä kuitenkaan ole sellainen iskulause, jolla kannattaa lähestyä ihmisiä. Epätoivon näkee kilometrin päähän.
Uskottelen itselleni, että minusta ei paista epätoivo. En ole saanut kuitenkaan vakuutettua itseäni täysin. Huutelen Facebookissa julkisesti treffiseuraa. Siinä toivossa, että se ihminen, joka kiinnostaisi, vastaisi jotain. No, ei vastaa.
Toisaalta on sellainen olo, että ei kiinnosta oikein mikään. Betonikuori ja musta marraskuu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti