kutittaa

Hollanti, Tilburg 24.11. Satunnaisen baarin terassi

Tunnen kuuluvani tänne
kitaravahvistinten täyttämään kotiin
missä astiat pestään muttei huuhdella
lattia on kengänpohjista musta
kaupunkiin jossa vihreä valo on vanhoille armoton

Meillä on molemmilla hymykuopat
humalassa leikimme ensin etäisiä toisillemme

Miten mahtava tunne olla lomalla
omasta elämästään
Olut on vaaleaa ja siihen murskataan sitruunaa

Välillä hymykuoppainen katoaa
junamatkan päähän
"Teissä on niin paljon samaa."
mutta minua ei haittaa
olenhan lomalla omasta elämästäni

Vaalea olut menee pehmeämmin päähän

Täällä ei tarvitse arvuutella
kaikilla on joku toinen
ja se on hyvä

Eipähän tarvitse arvuutella

Tuuletus

En saanut ympäri korvia - vielä. Sain sen sijaan kurkkuni kipeäksi - taas, ja rohtuneet huulet vieläkin rohtuneemmiksi vaikka en edes pussaillut tuulessa. Ehkä kerran ulkona, mutta muistaakseni ei tuullut. Terve vaan, karma.

Hollannissa tuulee luultavasti lujaa, mutta en olekaan menossa pussailuhommiin. Tuuliviirityttö tulee tervehtimään vanhoja tuttuja maisemiaan.

Taivaalta putoaa lumentapaista, ja minä olen ollut pahoilla teillä. Kahtena päivänä edellispäivän meikeissä olen tarkkaillut hupun alta viikonloppuostoksiaan tekeviä. Hiki on kuivunut takuiksi hiuksiin, vapisevin käsin polttanut tupakkaa. Tulen saamaan tästä ympäri korvia.

Tarvitsen kipeästi naista

En ole moneen päivään osannut kirjoittaa mitään, koska sydän muuttui taas betoniksi. Sieltä ei ole päässyt ulos kuin pieniä vihan pirskahduksia. Sinne ei ole päässyt sisään oikein kukaan. Mutta haluaisin päästää jonkun.

Samaan aikaan loin itselleni kuitenkin kätevästi deittiprofiilin internettiin. Maailmassa näyttää olevan aika monta muutakin yksinäistä. Baarielämään kyllästyneitä, yksinhuoltajaisiä, savuttomia, raittiita, korkeasti koulutettuja, amiksia, tositarkoituksella etsiviä, sunnuntaipanoa vailla olevia. "Tarvitsen kipeästi naista!" ei ehkä kuitenkaan ole sellainen iskulause, jolla kannattaa lähestyä ihmisiä. Epätoivon näkee kilometrin päähän.

Uskottelen itselleni, että minusta ei paista epätoivo. En ole saanut kuitenkaan vakuutettua itseäni täysin. Huutelen Facebookissa julkisesti treffiseuraa. Siinä toivossa, että se ihminen, joka kiinnostaisi, vastaisi jotain. No, ei vastaa.

Toisaalta on sellainen olo, että ei kiinnosta oikein mikään. Betonikuori ja musta marraskuu.

tämä laulu ei ole teille

marraskuun kuudentena sataa vettä ja olen polttanut ääneni käheäksi. sormenpäitä pakottaa. kuvottaa. koska en jaksa pestä silmälaseja tarpeeksi usein linsseihin on kuivunut vesipisaroita ja joudun kääntelemään päätäni että näen kunnolla. olohuoneen lattialla on patja jossa violetti lakana on rypistynyt niin läjään että ruma kahdeksakymmentäluvun kankaalla päällystetty muovipatja näkyy yhden kolmasosan verran. olen herännyt maailman masentavimpaan aamuun neljän tunnin yöunilta. kiroan kaikki rakastavaiset alimpaan helvettiin.

[ tähän tunnetila ]

Usko ihmisiin on taas koetuksella. Onko parempi vihata vai halveksia sellaista joka on lyönyt sinua henkisesti turpaan? En jaksaisi enää käyttää energiaani vanhojen asioiden vatvomiseen. En haluaisi tuntea vihaa tai halveksuntaa. En haluaisi tuntea mitään.

Minä, joka en erityisemmin edes pidä lapsista, reagoin tänään yllättävän voimakkaasti vauvauutisiin. Pikkuveljeni sai pienen poikavauvan ja minä sain ruttunaamaisesta tuhisijasta kuvaviestin kännykkään. Pääsi itku. Itkin ilosta ihanaa vauvaa ja toisten onnea.

Sen jälkeen olen itkeskellyt vähän väliä ihan kaikelle - muun muassa K-kaupan tunnelmalliselle mainosmusiikille. Taisi avautua pari patoutumaa tässä samalla.

Mene tyttö älä mieti liikaa

Se tulee joka viikko yhä aikaisemmin. Pari viikkoa sitten jaksoin vielä torstaihin, nyt on vasta tiistai. Sisuskaluja myllää levottomuus. Täydellisen huoleton levottomuus. Se repii minua moneen suuntaan heti viikonlopun jälkeen.

En ole varma alkoiko se siitä sunnuntaista nuoren runoilijan kanssa. Päiväkännit. Omituiset keskustelut. Outouden viehätys. Tuhkakuppi ikkunalaudalla. Syksyn paras sunnuntai. Putosin jotenkin ajassa monta vuotta taaksepäin. Ihan kuin olisin ollut taas vaihto-opiskelijana Hollannissa; puhalsin savut pienestä ikkunaluukusta ulos. Sillä, että seuraavana aamuna oli töitä, ei ollut mitään väliä. Vastuu pakeni joka puhalluksella ulos minusta savun mukana yöilmaan.

Vielä keväällä kaikki oli niin levollista ja varmaa. Tunnustelin peukalolla vasemman käden nimetöntä ja selailin kultasepänliikkeiden sormusmallistoja. Olin menossa naimisiin
- omassa päässäni.
Selailin netistä myös kiinalaista morsiuspukuvalikoimaa. Kuinka typerä voi ihminen olla?

Sydän ei ole enää painava kivi. Koko keho on kevyt ja sen takia levoton. En edes haluaisi olla menossa naimisiin. Haluaisin olla 23-vuotias vaihto-opiskelija ikkunalauta täynnä tupakan tuhkaa. Haluaisin, että joku komea mies, jonka olemassaolosta en edes välttämättä tiedä, pyytäisi minua yllättäen treffeille. En halua olla tilivelvollinen kenellekään, en pestä kenenkään muun pyykkejä tai huolehtia yhteisestä taloudesta.

Yhden yllättävän kutsun olen tosin jo saanutkin. Kolmen viikon päästä voin muutaman päivän ajan kuvitella eläväni vaihto-opiskelijan huoletonta arkea - Hollannissa.