Vaiston varassa

Osa puista jo kaljuja.
Edessä kaksi kolmasosaa syksyä.

Henkisesti aloitin valmistautumiseni tähän
jo heinäkuun lopulla,
nyt se on,
mutta ei tunnu siltä.

En ole tuntenut itseäni pitkään aikaan näin levolliseksi ja levottomaksi yhtä aikaa. Tänään on tuntunut siltä, että kaikki soljuu eteenpäin niin kivuttomasti kuin vain voi. Esteet 1 ja 2 hävinneet.

Mietin työpaikan pihalla seistessäni,
että koska olen viimeksi vaihtanut keittiön hehkulampun.

Kun tulin kotiin,
ja laitoin valot päälle
lamppu pamahti pimeäksi.

aika olla niin pieni

minun pitäisi nukkua.
kaksi oikeaa viikkoa töitä takana.
edessä vuoden loppuun saakka.

pitäisi olla onnellinen.

jotenkin tuntuu siltä,
että se toinen vaihtoehto
olisi ollut parempi.

lotta sanoi:
"jos sinusta tuntuu vielä kahden vuoden päästä samalta, sitten lähdet."
tuntuu jo nyt.

pyöräilin kotiin.
korvalapuilla.

tietyt laulut saavat minut aina itkemään.
aivan sama missä tilanteessa olen.

kaivoin esille hollantialbumin.
istuin lattialla ainakin puoli tuntia.
katsoin taaksepäin mennyttä elämää.
kaikkia "huippuhetkiä".
piirsin kädellä ilmaan viivoja tapahtumien välille.

tuntuuko kenestäkään muusta koskaan siltä,
että vaikka tietää eläneensä tietyt hetket,
tietyn ajan
tiettyjen ihmisten keskellä,
sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan?

tuntuuko kenestäkään muusta kovin usein siltä,
että tämä olisi voinut mennä jotenkin toisin?

Yksi. kaksi. kolme. neljä. viisi. kuusi. seitsemän. kahdeksan. yhdeksän. kymmenen.

Ainakin niin moneen minun pitäisi laskea,
ennen kuin kerron mitä mieltä olen.

- Nyt se ei vaan onnistu.

Olen monta kertaa naureskellut,
että tarvitsisin jonkinlaisen kiukunhallintakurssin.

En vaan voi sille mitään, että jos vääryys tulee vastaan, en pysty nielemään sitä itsekseni ja hiljaa. Tiedän kyllä, että vain typerykset jaksavat väitellä typerysten kanssa; enkä siltikään voi jättää asiaa sikseen.

Joku blogiani lukeva on saattanut huomata viimepäivien kiukunpuuskani (ei täältä vaan muista yhteyksistä). Erinäiset rekkalesbokommentit ja muut lapsellisuudet. Nämä kaikki liittyvät tuohon samaiseen asiaan, josta kerroin jo muutama postaus sitten. Minun on nyt saatava tämä paska pois päästäni, silläkin uhalla, että tämä kertomus tekee minusta vielä lapsellisemman, koska jaksan asiaa vatvoa. Kiitos.

Koko tapahtumaketju alkoi vuosi sitten, kun eräs ystäväni kuoli.
Tuon tytön kuoleman jälkeen netissä liikkui paljon paskapuhetta, jota ihan tuntemattomat kyseistä ihmistä koskaan tavanneetkaan kusipäät harjoittivat.
Huomioni kiinnittyi erääseen blogikirjoitukseen, jossa joku torniolainen teini naureskeli ystäväni kuolemalle. Hehheh, olisihan nyt hänen toivomassaan yliopistossa yksi paikka vapaana!

En voinut käsittää, miten kukaan voi kirjoittaa tuollaista kuraa omaan blogiinsa!!! Yritin pähkäillä kauan aikaa, kenen tuo kyseinen blogi oli. Kunnes viimein sain sen noin kuukausi sitten selville. Kysyin tältä ihmiseltä asiasta, ja siitähän helvetti repesi valloilleen. Tuo parikymppinen moottoriturpa avasi suunsa ja silmänsä niin ammolleen, että minäkin jäin toiseksi. En edes viitsi toistaa millaisia herjauksia sen piti vielä siinäkin vaiheessa päästää ilmoille.

Vielä nyt, reilu kuukausi tuon välikohtauksen jälkeen, olen kuullut tuntemattomilta ihmisiltä, kuinka tuo idiootti on avautunut minusta baarissa. Haukkunut minua sellaisille ihmisille, jotka eivät edes tunne minua. Voin vain kysyä, mikähän tämän taustalla on. Se, että joutui vihdoin ottamaan vastuuta sanomisistaan pisti tyttösen niin koville, että tästä se loanheitto ilmeisesti vasta alkaa?

En ymmärrä.
Olen vaan helvetin raivoissani.

Pimeää valoa

Silloin kun pitää taas ruveta sytyttelemään hurjasti valoja. Kun pitää ikkunaverhonsa täysin auki, eivätkä ulkoa tulevat auringonsäteet enää löydä tietänsä asuntoni pimeimpään nurkkaan. Kun keskipäivällä on hämärä.

Silloin minä alan kaivata muuta.

Joka syksy minun tekisi mieleni ottaa sakset käteen ja vain leikata. Nirhaista hiukseni korvan yläpuolelle. Värjätä ne mustiksi. Ottaa tatuointi. Maalata seinät. Siirrellä huonekaluja. Vaihtaa verhot. Muuttaa. Matkustaa. Tutustua uusiin ihmisiin. Aloittaa jotakin. Aloittaa ihan mitä tahansa.

Tällä elokuisella puoliväliviikolla minä päätin,
että nyt minua eivät barré-soinnutkaan hidasta.

Jälkiviisastelua

En ole koskaan polttanut, tai muutenkaan tuhonnut vanhoja päiväkirjojani. Syytä ehkä olisi ollut.

Haluan muistaa kaiken sitten kun olen vanha. Epätoivon ja pahan mielen, jotta ne oranssit auringonlaskut tuntuisivat merkityksellisimmiltä sitten kun niitä näkyy. Ja haluan muistaa nimenomaan ne.

En kuitenkaan tiedä, onko blogi oikea paikka kertoa niistä.

Muistan pari vuotta sitten, kun blogivillitys alkoi. Hämmästelin ääneen sitä, että joku kertoo julkisesti omasta elämästään - ja että jotakuta vielä kiinnostaa lukea sellaista. Pidin koko touhua harvinaisen typeränä; kunnes lähdin Hollannin seikkailulleni. Tarvitsin kanavan, jonka kautta kertoa rakkailleni mitä tapahtuu ja mitä koen vieraassa ympäristössä. Ja sitten jäin koukkuun.

Luen nykyään säännöllisesti useiden ihmisten blogeja. Ystävien, tutun tuttujen ja tuntemattomien. Huomaan samalla, kuinka paljon hallaa ihminen voi tehdä itselleen paljastaen omat ajatuksensa kenen tahansa luettaviksi. Väärinymmärryksen määrä kasvaa, koska teksti ei ikinä kerro koko totuutta. Lukija pohtii, mitä rivien välistä heijastuu. Joku saattaa luulla tunnistavansa itsensä tapahtuneesta.

Blogia kirjoittaessa on hyvä pitää mielessä, miten esimerkiksi kiukkuaan purkaa. Itsensä julkinen terapointi saattaa aiheuttaa tapahtumaketjun, joka pahoittaa usean ihmisen mielen. Koin eilen tällaisen tilanteen. Kyseessä ei ollut oma blogini, vaan erään tuntemattoman ajattelematon lausahdus, jonka perusteella olen vihannut tätä ihmistä jo vuoden päivät tietämättä kuka tekstin taakse edes kätkeytyi. Nyt tiedän.

Sen yhden kappaleen nimi jota lauloin valmistujaisissa. Olen omistanut sen jo monelle.

Kun nouset aamulla vuoteesta,
laita hiuksesi poninhännälle.
Pue päälle se bändipaita.

Mutta kun poistut huoneestasi,
älä lähesty minua.
Älä ainakaan sano mitään.

En halua kuulla, kuinka ajattelit jo vuosi sitten:
"Onpa kaunis tyttö".
Älä kommentoi musiikkimakuani vaatteideni (tai rintamerkkieni) perusteella.
Auta armias, jos satut pitämään samoista bändeistä.
Älä anna silmiesi porautua.
Älä kerro minulle nykyisestä tilanteestasi mitään.
En halua kuulla.

Olisi varmaan parasta,
että pysyt mahdollisimman kaukana minusta.

Ei ensimmäinen eikä varmaankaan viimeinen kerta.

Tielle nukkuneille

"Noin pieni tyttö noin ison auton ratissa!"
Tämänsuuntaista ihmettelyä olen saanut kuulla näiden viimeisten kahden kesän aikana. Onhan se YLEn isompi lähetinauto melkoinen rohjake.

Niin, työssä minä ajan paljon.
Yhtenä päivänä saattaa mennä parikinsataa kilometriä rikki. Eikä se ole edes epätavallisen paljon. Oikeastaan se matka on reportterin työssä parasta. Ja matkalla tarkoitan kokonaisuutena sitä, että saa kiertää maakuntaa, nähdä maaseutumaisemaa
- ja tavata uskomattoman mukavia ihmisiä.

Tien päällä näen kuitenkin myös sen toisen puolen.
Eläinparat.

Joka reissulla tienreunassa (tai keskellä tietä) makaa jokin eläinvainaja.
Olen nähnyt kuolleita kissoja, siilejä, oravia, pikkulintuja, variksia, harakoita, sellaista mössöä, josta ei edes erota, mikä eläin on kyseessä - ja yhden kuolleen sorsan. Se sorsa kummastutti minua jostain syystä kaikkein eniten. Se ei ollut suolet pihalla, vaan näytti siltä kuin sitä vain olisi joku töytäissyt lujaa. Silti lötkö ja eloton.

Joka kerta irvistän. Tuntuu pahalta.
Kerran olin vähällä tappaa pikkulinnun itsekin.
Se lensi autoni alta, mutta pääsi lentämään vahingoittumattomana lävitse.

Pienenä perhelomilla pojan kanssa katselimme auton takapenkiltä tienvarsia.
Aina välillä tuli eteen roadkill.
Se on sana, jota yhä käytän tienvarsilla makaavista luontokappaleista.
En edes tiedä, miten roadkillin suomentaisin omassa päässäni järkevästi.

Maantie on armoton paikka. Auto julmaa peltiä.
Toisinaan minua pelottaa omankin henkeni puolesta.
Uutisissa saa jatkuvasti kuulla rattijuoppojen lisääntymisestä liikenteessä. Liian suurista promillemääristä, jotka silmänräpäyksessä aiheuttavat viattomien teidenkäyttäjien kuoleman.

Pahinta rattijuopoissa on se, että ne kusipäät eivät itse koskaan kuole.
Aina se viaton osapuoli kärsii.
Ainut sana, jolla voin kuvailla rattijuoppoja kohtaan tuntemaani oloa on viha.

Jos ihmisen aiheuttamat tienvarsien eläinuhrit ovat roadkillejä, millä nimellä kutsutaan rattijuopon tappamaa ihmistä?

Kevyempi

Kengän syrjä kuivassa mudassa
Rintakehä kutisee
Auringosta nenän puna.

Jos joku olisi istuttanut minut koneen ääreen,
sinä päivänä kun pisti kylkiluiden välistä
- olisivat nämä kirjaimet
olleet erilaisessa järjestyksessä.

Koska minua pisti.

Tiedättehän vuoristoratamatkailuni.

Nyt se kivi, jota olen niin kauan kantanut
rintakehän sisällä
ei enää paina.

Se on muuttunut savimöykyksi.
Ja siitä irtoaa pieniä palasia
päivä toisensa jälkeen.

Ne palaset saavat jäädä maahan.
Eläinten kuopsutettavaksi ja hajotettavaksi.

Toiset sanovat blondiksi, joidenkin mielestä mulla on punainen tukka.

Kokkolan parvekkeelta näkee junaraiteille.
Intercity lähtee pohjoiseen.
Jos tuulee oikeasta suunnasta,
voi kuulla sen viskinpolttaman naisen äänen
joka ilmoittaa junan lähtevän.

Juna meni pohjoiseen tupakansavun lävitse.
Olisin mieluusti ollut kyydissä.

Mutta ei.
Vasta sieltä tulin.

Mietin, kuinka paljon mahtuu yhteen viikonloppuun.

Viini-illallinen,
pitkään nukkumista ilman velvollisuuksia,
tarjottimellinen drinkkejä selässä.
Jonkun muun käsi kauniin pojan reidellä,
tanssisessiot kiharatukkaisen kanssa,
shotti yksi ja kaksi.
Käsi lyö kovimmalla voimallaan toista poskelle.
Ajattelemattomat ihmiset.

Ja se kaikkein maagisin bändin nimi:
Blonde Redhead