Yhtäkkiä sydän voi jättää yhden lyönnin väliin. Tai ainakin tuntuu siltä.
Kävin tänään työkeikalla autoliikkeessä. Pihasta pois kaartaessani näin sivusilmällä auton, jonka tunnistan unissanikin. Sen kohta kaksi vuotta sitten minua huijanneen ihmisen auton. Kuparinvärisen, rekisterikilpineen lähes lohikärmeen nimisen.
Ja vaikka enää ei satu, säikähdin.
Auto nökötti siinä reunimmaisena, muutaman sentin lumikerros päällään. Tiesin, että tämä on viimeinen kerta kun hätkähtäisin sitä.
Ajoin takaisin työpaikalle, ja kaksitoista valoristeystä päästi minut puhtaalla vihreällä aallolla menemään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti