Suhteellisuudentaju

"Pitäisköhän tehdä vauva."

Näin totesin kahdelle ystävälleni eräänä kaljanhuuruisena iltana numerobaarin keskikerroksen pöydässä. Pisteellä, ilman kysymysmerkkiä. Ystäväni purskahtivat nauruun.

Olen omasta mielestäni kasvanut tänä kesänä aikuiseksi. Olen haaveillut isommasta kämpästä ja omistusasunnosta. Olen ostanut mustat nahkahansikkaat kulahtaneiden harmaiden eläinaktivistilapasten tilalle. Olen kuolannut unelmieni sohvan perään. Olen mennyt korkokengät jalassa töihin.

Ja nyt kliseet tiskiin: en ole siltikään sellaisessa pisteessä, jossa kuvittelin aikuisena olevani. Enkä tiedä haluaisinko edes olla. En edes oikein tiedä miten päin pitäisi olla.

Eilen tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä kun tapasin poikaystäväni. Emme asu yhdessä. Miksi? Ihmettelevät monet. Suunnittelimme kyllä jo kovasti yhteenmuuttoa. Kävimme asuntoesittelyissä, ja rakentelin jo päässäni yhteistä sisustusta.

Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä en sittenkään halua muuttaa yhteen. Ehkä en edes halua olla tässä tilanteessa, jossa olen nyt. Tai tässä suhteessa. Joku mättää. Asioista on puhuttu, mutta olen huono tekemään päätöksiä oikein mihinkään suuntaan.

Kun nykytilanne ei miellytä, on luotava uusia tilanteita. Kuten vauva tai omistusasunto.

Juuri näin. Hyvä hyvä. Mitä jos vain tekisin jotain tukalleni, niin kuin joka syksy uhoan.