Eilen piti taas ruveta sytyttelemään valoja. Kello oli vasta yksitoista illalla. Järkytyin. Yötön yö meni huomaamatta ohitseni, enkä edes ehtinyt riemuita siitä. Kaksi viikkoa myöhemmin jo hämärtää sen verran, että laitoin keittiöön valon.
Nukuin pari viikkoa sälekaihtimet auki. Kun oli niin valoisaa, että tiesin mitä ulkona liikkuu. En pelännyt ikkunan takana väijyvää mörköä tai murhamiestä. Blairin noitaa tai Ringin mustatukkaista tyttöä.
Mutta siitä riemuitsemisesta vielä; palasin eilen töihin. Kahden kuukauden tekemättömyyden jälkeen ja tuntuu, että syksy kolkuttelee ovella vaikka heinäkuu vasta alkoi.
Jumalauta tätä pessimismiä ja takaraivossa kolkuttelevaa melankoliaa.
Tekisi mieli vetää itseä turpaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti