I make my bed I lie in it

Silmä silmästä. Hammas hampaasta.

Tämä ei varmasti ole valveutuneen tai fiksun ihmisen motto. Se on silti minun mottoni. Uskon siihen että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pahat asiat kostautuvat aina tavalla tai toisella. Tai ainakin olisi syytä.

Minulla on esimerkki. Eräänä iltana ehkä nelisen vuotta sitten olin lempibaarini jonossa. Edessä oleva mies pudotti viidenkymmenen euron setelin. Pistin setelin jalkani alle ja nostin sen. Tuttavani - jonka kanssa olin menossa kyseiseen baariin - sanoi miehen olevan idiootti.

"Pidä rahat. Ryypätään ne."

Niin me teimme. Oli mahtava ilta. Varastetulla setelillä maksetut juomat maistuivat kielletyltä.

Seuraavana päivänä tietokoneeni keskusyksikkö lasahti. Ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Korjaus maksoi seitsemänkymmentä euroa. Maksoin rikkeestäni korkojen kanssa.

Nykyään yritän aina toimia kunniallisesti. Olla hyvä ihminen. Baaritiskillä kerron, jos joku oli ennen minua tilaamassa juomaansa - vaikka minua yritettäisiin palvella ennen häntä. Samoin teen jokaisessa tilanteessa, joka vaatii odottelua tai jonotusta. Muun muassa.

Kiitosta en ole vielä kertaakaan saanut.

En edes siitä, että vein erään naisen laukun baarin vessasta tiskille turvaan. Humalainen "seireeni" loi minuun ainoastaan vittumaisen katseen kun baarimikko kertoi minun tuoneen laukun hänelle.

Vastaavia tilanteita on niin paljon, että en pysty laskemaan niitä sormilla enkä edes varpaillani. Kohta alkaa loppua usko ihmisyyteen. Kai sitä kyynistyy. Ehkä alan itsekin kohta töniä ihmisiä kyynärpäillä, ja käyttäytyä kuin ketään muita ei olisi olemassa. Minäminäminä.

Mietin vaan, ovatko nuo kusipäät olleet tuollaisia jo syntyessään vai kokeneet saman turhautumisen kuin minä, ja muuttuneet tuollaisiksi? Vaikka yrittää olla hyvä, kukaan ei koskaan vastaa siihen.

Miss Pessimismi

Eilen piti taas ruveta sytyttelemään valoja. Kello oli vasta yksitoista illalla. Järkytyin. Yötön yö meni huomaamatta ohitseni, enkä edes ehtinyt riemuita siitä. Kaksi viikkoa myöhemmin jo hämärtää sen verran, että laitoin keittiöön valon.

Nukuin pari viikkoa sälekaihtimet auki. Kun oli niin valoisaa, että tiesin mitä ulkona liikkuu. En pelännyt ikkunan takana väijyvää mörköä tai murhamiestä. Blairin noitaa tai Ringin mustatukkaista tyttöä.

Mutta siitä riemuitsemisesta vielä; palasin eilen töihin. Kahden kuukauden tekemättömyyden jälkeen ja tuntuu, että syksy kolkuttelee ovella vaikka heinäkuu vasta alkoi.

Jumalauta tätä pessimismiä ja takaraivossa kolkuttelevaa melankoliaa.
Tekisi mieli vetää itseä turpaan.