sunnuntai 10. elokuuta 2008

Jälkiviisastelua

En ole koskaan polttanut, tai muutenkaan tuhonnut vanhoja päiväkirjojani. Syytä ehkä olisi ollut.

Haluan muistaa kaiken sitten kun olen vanha. Epätoivon ja pahan mielen, jotta ne oranssit auringonlaskut tuntuisivat merkityksellisimmiltä sitten kun niitä näkyy. Ja haluan muistaa nimenomaan ne.

En kuitenkaan tiedä, onko blogi oikea paikka kertoa niistä.

Muistan pari vuotta sitten, kun blogivillitys alkoi. Hämmästelin ääneen sitä, että joku kertoo julkisesti omasta elämästään - ja että jotakuta vielä kiinnostaa lukea sellaista. Pidin koko touhua harvinaisen typeränä; kunnes lähdin Hollannin seikkailulleni. Tarvitsin kanavan, jonka kautta kertoa rakkailleni mitä tapahtuu ja mitä koen vieraassa ympäristössä. Ja sitten jäin koukkuun.

Luen nykyään säännöllisesti useiden ihmisten blogeja. Ystävien, tutun tuttujen ja tuntemattomien. Huomaan samalla, kuinka paljon hallaa ihminen voi tehdä itselleen paljastaen omat ajatuksensa kenen tahansa luettaviksi. Väärinymmärryksen määrä kasvaa, koska teksti ei ikinä kerro koko totuutta. Lukija pohtii, mitä rivien välistä heijastuu. Joku saattaa luulla tunnistavansa itsensä tapahtuneesta.

Blogia kirjoittaessa on hyvä pitää mielessä, miten esimerkiksi kiukkuaan purkaa. Itsensä julkinen terapointi saattaa aiheuttaa tapahtumaketjun, joka pahoittaa usean ihmisen mielen. Koin eilen tällaisen tilanteen. Kyseessä ei ollut oma blogini, vaan erään tuntemattoman ajattelematon lausahdus, jonka perusteella olen vihannut tätä ihmistä jo vuoden päivät tietämättä kuka tekstin taakse edes kätkeytyi. Nyt tiedän.

1 kommentti:

joonasn kirjoitti...

Hyvää viisastelua. Bloggaaminen (varsinkin "henkilökohtainen" bloggaaminen) on aika vaikea laji. Kuinka paljon kertoa? Jos kertoo liikaa tulee lukijalle helposti tirkistelijä-olo, jos kertoo liian vähän, tulee väärinkäsityksiä. Mä luulen että paras linja on olla ajattelematta ketään muuta kuin itseään. Ei se oo niin vakavaa, ikinä.