Tielle nukkuneille

"Noin pieni tyttö noin ison auton ratissa!"
Tämänsuuntaista ihmettelyä olen saanut kuulla näiden viimeisten kahden kesän aikana. Onhan se YLEn isompi lähetinauto melkoinen rohjake.

Niin, työssä minä ajan paljon.
Yhtenä päivänä saattaa mennä parikinsataa kilometriä rikki. Eikä se ole edes epätavallisen paljon. Oikeastaan se matka on reportterin työssä parasta. Ja matkalla tarkoitan kokonaisuutena sitä, että saa kiertää maakuntaa, nähdä maaseutumaisemaa
- ja tavata uskomattoman mukavia ihmisiä.

Tien päällä näen kuitenkin myös sen toisen puolen.
Eläinparat.

Joka reissulla tienreunassa (tai keskellä tietä) makaa jokin eläinvainaja.
Olen nähnyt kuolleita kissoja, siilejä, oravia, pikkulintuja, variksia, harakoita, sellaista mössöä, josta ei edes erota, mikä eläin on kyseessä - ja yhden kuolleen sorsan. Se sorsa kummastutti minua jostain syystä kaikkein eniten. Se ei ollut suolet pihalla, vaan näytti siltä kuin sitä vain olisi joku töytäissyt lujaa. Silti lötkö ja eloton.

Joka kerta irvistän. Tuntuu pahalta.
Kerran olin vähällä tappaa pikkulinnun itsekin.
Se lensi autoni alta, mutta pääsi lentämään vahingoittumattomana lävitse.

Pienenä perhelomilla pojan kanssa katselimme auton takapenkiltä tienvarsia.
Aina välillä tuli eteen roadkill.
Se on sana, jota yhä käytän tienvarsilla makaavista luontokappaleista.
En edes tiedä, miten roadkillin suomentaisin omassa päässäni järkevästi.

Maantie on armoton paikka. Auto julmaa peltiä.
Toisinaan minua pelottaa omankin henkeni puolesta.
Uutisissa saa jatkuvasti kuulla rattijuoppojen lisääntymisestä liikenteessä. Liian suurista promillemääristä, jotka silmänräpäyksessä aiheuttavat viattomien teidenkäyttäjien kuoleman.

Pahinta rattijuopoissa on se, että ne kusipäät eivät itse koskaan kuole.
Aina se viaton osapuoli kärsii.
Ainut sana, jolla voin kuvailla rattijuoppoja kohtaan tuntemaani oloa on viha.

Jos ihmisen aiheuttamat tienvarsien eläinuhrit ovat roadkillejä, millä nimellä kutsutaan rattijuopon tappamaa ihmistä?

Kevyempi

Kengän syrjä kuivassa mudassa
Rintakehä kutisee
Auringosta nenän puna.

Jos joku olisi istuttanut minut koneen ääreen,
sinä päivänä kun pisti kylkiluiden välistä
- olisivat nämä kirjaimet
olleet erilaisessa järjestyksessä.

Koska minua pisti.

Tiedättehän vuoristoratamatkailuni.

Nyt se kivi, jota olen niin kauan kantanut
rintakehän sisällä
ei enää paina.

Se on muuttunut savimöykyksi.
Ja siitä irtoaa pieniä palasia
päivä toisensa jälkeen.

Ne palaset saavat jäädä maahan.
Eläinten kuopsutettavaksi ja hajotettavaksi.