Kotona.
Kolmatta päivää ilman nikotiinia.
Auto täynnä humalaisia nuoria miehiä.
Takapenkillä pari wannabe-rokkaria
joiden muutaman vuoden oleskelu pääkaupunkiseudulla
on saanut peräpohjolan murteen muuttumaan
sujuvaan stadin slangiin.
Teeskentelijöitä,
ajattelen.
Kirjoissa toipilaat ovat aina nuoria tyttöjä
nalle kainalossaan.
Pikku Naisten Beth
takaisin kasvoille palaava puna poskillaan.
Oikeasti toipilaat
makaavat sängyssä
omassa räässä ja hiessään.
Toipilaat joutuvat juoppokuskeiksi,
kun oma terveys ei vielä
anna periksi riehumiselle.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
oikeassa oot, että elokuvissa toipilaat on kyllä pirullisen siloteltuja. mut ehkä se on sellaista lohdutusta oikeille toipilaille, uskon valamista. koska peilistä sitä rohkaisua ei löydä. vähän sama kuin romantiikankin kanssa. ei sitä oikeasti juuri ole kuin elokuvissa. mutta toivo säilyy, kun aina välillä valkokangas tarjoilee kauniita utopioitaan. kyllä fiennesin ralphi vielä pelastaa mutkin tästä elämän erämaasta. unelmilla eteenpäin. todellisuus on tylsille.
Lähetä kommentti