Day 4

Day 4. Tällä tavoin seurueessamme yleensä ilmoitetaan festivaalipäivän järjestysnumero. Day sejase ja liitteenä kuva turvonneesta takkutukkaisesta pienestä juhlijasta. Joskus ilmoitukseen lisätään myös sitaatti, kuten "I'm fucking Angelina Jolie".

Tässä tapauksessa Day 4 ei ole festivaalipäivän numero, vaan järjestysnumero savuttomalle päivälle. Kuvaa ei saatavilla.

Enkä missään nimessä puhu tupakoinnin lopettamisesta. Kunhan nyt testaan kuinka pitkälle pystyn olemaan ilman. Jos käytän sanaa lopettaa, saatan pian huomata pettäneeni itseni.

Toivottavasti ette unohda

Tänään on tasan seitsemän kuukautta siitä, kun kampesin itseni Helsingin juna-asemalle kahdeksan kantamukseni kanssa. Oli koulujen päättäjäispäivä, ja koko kaupunki tuntui olevan täynnä iloisia juhlijoita.

Mutta minä en ollut juhlatuulella. Olin väsynyt ja pyörällä päästäni. Mietin, mihin helvettiin olin itseni tunkenut. Kukaan ei ollut vastassa. Raahasin liian suuren tavaramäärän itsekseni taksiin.

Kallion kesäasunnossa pääsi itku. Tuli ikävä ystäviä.

Sittemmin kesäasunto on vaihtunut avovaimouteen, lainakalusteet omiin, ja radiotyö televisioon. Ikävä ystäviin ei ole kuitenkaan helpottanut.

Vuosi vaihtui eilen, ja olin vähän surullinen. Suuressa mittakaavassa kaikki on tosi hyvin. Mulla on ihana koti ihanan miehen kanssa. Työrintamallakaan ei ole koskaan näyttänyt näin valoisalta. Silti mietin aina välillä, että olen väärässä paikassa. Väärässä kaupungissa. Kun on luonut suhteita, ystävystynyt ja kasvattanut juuria kymmenen vuoden ajan tiettyyn kaupunkiin, ostanut sieltä asunnon, ja kuvitellut juurtuvansa lopullisesti, on vaikea totutella ajatukseen etten jäänytkään.

Pahinta on lukea oman ystäväporukan Facebook-päivityksiä edellisillan juhlista, jossa kaikki muut olivat paikalla. On sellainen olo, että jää paitsi jostain hienosta. Että ei enää kuulu joukkoon.

Minä olen täällä.
Toivottavasti ette unohda.

Ikuisesti

Lähetin viestin
"rakas"
vastasit
"stan sinua".

Nykyisyyttä ei ole

On vain mennyt ja tuleva.
Haastattelen kosmologia, joka on sanonut näin.

Kuuntelen bändiä, joka on Oulusta.
Minun kaupungistani, joka ei enää ole minun.
En ole vielä kotonani täällä.
Kauniissa korkeissa huoneissa,
turvassa kauniin miehen syleilyssä.

Sanoin että lääkkeet loppuu kohta.
Teit hullu-imitaation mutta nauroin.

Elämä on kantanut kauas,
liian kauas turvallisesta, tutusta.

Enkä haluaisi mitään muuta.

Rutiinit

Viikon jälkeen alan jo tottua uuteen, vaikka olen joutunut opettelemaan kaiken yksin. Jotkut asiat toistuvat päivästä toiseen. Niin kuin viisikymppinen hippipappa, joka kulkee kanssani samalla aamubussilla, ja istuu joka päivä samalle paikalle. Rennie -paketti pilkottaa sinisen paitapuseron taskusta. Niin kuin fantasiakirjaan uppoutunut kehitysvammainen mies, joka nousee kyytiin samasta paikasta joka aamu; miehen tukka vain vaihtuu. Tänään hänellä oli puolipitkä musta peruukki. Aurinko on paahtanut kuumasti koko viikon, ja olen miettinyt mitä kehtaa pukea päälleen töihin. Olen uskaltanut laittaa lyhyen hameen, koska osa naisista kulkee täällä niin sanotuissa pornovideokorkkareissa. Olen opetellut muutaman uuden tietokoneohjelman käytön, reitin toimitustalolta studiolle ja ruokalaan. Kaikki on suurempaa, vierasta, jännittävääkin. Huomenna saan poikaystävän kotiin maailmalta. En uskalla toivoa liikaa, mutta vatsanpohjassa on sellainen tunne, että tästä kesästä tulee parempi kuin koskaan.

Akkojen höpötystä

Tiiäthän sie, että tuo on vain akkojen höpötystä, sanoit.
Ja olet niin oikeassa.

Etkä uskokaan kuinka onnellinen olen, että minulla on poikaystävä joka osaa panna asiat todellisiin mittasuhteisiin. Aika monen miehestä ei näköjään siihen ole.

Onnellisesta ihmisestä ei saa hyvää tarinaa.
Siksi täällä on ollut niin hiljaista.

Iltavilli

Tätä tekstiä piti odottaa. En halunnut enää kirjoittaa yhtäkään itkuvirttä siitä, miten työ määrittelee identiteettini ja sen puute painaa maan alle.

Eikä minun tarvinnutkaan kirjoittaa. Sain työn! Sain hienon työn. Hienomman kuin koskaan aiemmin. Kesän ajaksi ainakin. Huomenna lähden kirjoittamaan työsopimukseen nimen alle. Muutan. Muutan Helsinkiin. En ole koskaan halunnut sinne. Ryysikseen, metroasemille, kalliisiin siivouskopin kokoisiin yksiöihin. Nyt haluan.

Tämä tuli kuin tilauksesta.
"Lopussa käy aina hyvin. Sen näkee vasta sitten lopussa." Näin totesi eräs tuttavani.

Tämä ei ole onneksi loppu vaan hyvin kliseisesti todettuna uuden alku.
Tietyn aikakauden loppu kuitenkin.

Onni

kaksi viikkoa meni lopulta melko kivuttomasti.

Nyt herään myllätyistä lakanoista,
aamupalaksi suudelmia ja suklaata.

kaduilla pitää kulkea varovasti.
Aurinko on pahoinpidellyt jään.
Autot roiskivat rapaa päälle.

Nauran.
Otan vastaan raparoiskeet,
tukastavedot,
syvälle silmiin suunnatut katseet.