Tänään on tasan seitsemän kuukautta siitä, kun kampesin itseni Helsingin juna-asemalle kahdeksan kantamukseni kanssa. Oli koulujen päättäjäispäivä, ja koko kaupunki tuntui olevan täynnä iloisia juhlijoita.
Mutta minä en ollut juhlatuulella. Olin väsynyt ja pyörällä päästäni. Mietin, mihin helvettiin olin itseni tunkenut. Kukaan ei ollut vastassa. Raahasin liian suuren tavaramäärän itsekseni taksiin.
Kallion kesäasunnossa pääsi itku. Tuli ikävä ystäviä.
Sittemmin kesäasunto on vaihtunut avovaimouteen, lainakalusteet omiin, ja radiotyö televisioon. Ikävä ystäviin ei ole kuitenkaan helpottanut.
Vuosi vaihtui eilen, ja olin vähän surullinen. Suuressa mittakaavassa kaikki on tosi hyvin. Mulla on ihana koti ihanan miehen kanssa. Työrintamallakaan ei ole koskaan näyttänyt näin valoisalta. Silti mietin aina välillä, että olen väärässä paikassa. Väärässä kaupungissa. Kun on luonut suhteita, ystävystynyt ja kasvattanut juuria kymmenen vuoden ajan tiettyyn kaupunkiin, ostanut sieltä asunnon, ja kuvitellut juurtuvansa lopullisesti, on vaikea totutella ajatukseen etten jäänytkään.
Pahinta on lukea oman ystäväporukan Facebook-päivityksiä edellisillan juhlista, jossa kaikki muut olivat paikalla. On sellainen olo, että jää paitsi jostain hienosta. Että ei enää kuulu joukkoon.
Minä olen täällä.
Toivottavasti ette unohda.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti